Tunteiden tuntemisen ja kokemisen takana piilee kyllä syvä viisaus tunteiden ollessa maailman hienoin vuoristorata sen tarjoillessa ihan huikeita kokemuksia ja sielun maisemia!

Tai vuoristoradalta se on tuntunut.

Sitäpä tässä katsellut ja nähtyä mietiskellyt. Ollut kyllä tosiaan sellainen vuoristorata ettei paremmasta väliä. Koko tunteiden tarjoamaa skaalaa käynyt läpi aasta ööhön voimalla joka nostellut olemaan maiseman jos toisenkin. Ja toinen toistaan kauniimman. Tai no, sille sen jokaisella hetkellä varsinaisesti tuntumatta sen kuitenkin sitä ollessa. 

Tullut ajatuksiin kokemusmaailma siitä mille se vuoristorata tuntunut. Lähinnä sille, että istunut sen vaunussa takapuoli penkkiin liimattuna ilman mahdollisuuksia vaikuttaa vauhtiin tai kierrosten määrään millään tavalla. Sille, että joku muu ohjaillut ja päättänyt millä nopeudella milloinkin ja kuinka monta kierrosta kulloinkin aina minkäkin tunteen äärellä sen kaiken saadessa pään ihan pyörryksiin. Että niitä tunteita tullut olemaan kenenkään sille lupaa pyytämättä halusin niitä ihmisenä kohdata tai en. Tullut matkan varrella olemaan joka tapauksessa. Päälle tunne vuoristoradan profiilista, ylös selkä vaakatasossa ja alas liki vaunusta tippuen liiman pitäessä kiinni penkissä. Sitäpä sitten jatkuen riittävän pitkään hartaudella joka tehnyt tehtävänsä. Kaikkeen kun tottuu.

Niihin tunteisiinkin vauhdista, kierrosten lukumäärästä tai radan profiilista huolimatta. Siinäpä tulleet ajellessa tutuksi. Kaiketi sekin vaihtoehto alati olemassa että riisuuntuu niistä penkkiin liimatuista vaatteista etsimään uusia vaatteita vaan tullutpa sitten istutuksi ihan vaan koska miten hypätä pois alati liikkeessä olevasta vaunusta? Kai se on ihan järkevää odottaa että kulkupeli kun kulkupeli pysähtyy jotta kyydistä nouseminen tapahtuu turvallisesti sen satuttamatta, harvempi lienee autostakaan hyppää satasen vauhdissa pois, enemmänkin tulee luonnostaan tarve odottaa pysähtymistä. 

Siinäpä se kohta mikä alkaa näköjään olemaan vaihtoehtona. Tai ehkä ollut ja tullutkin jo laitteen vaihtuessa huomaamatta toisesta toiseen.

Tuntunut jo tovin että joko vuoristoradan profiili muuttunut tai sitten tottunut sen profiiliin siihen enää kiinnittämättä sen enempää huomiota. Vauhtikin jo sellainen että hyvin ehtii maisemia katselemaan ja ihailemaan niiden joskus viuhuneena jossain silmäkulmassa vauhdilla joka nostanut kai vedet silmiin siinä määrin että kaikki ympärillä sumussa katseen tarkentumatta mihinkään. Jäin miettimään että olisiko siinä kohtaa suojalasit auttaneet? Vaan missäpä niitä olisi sitten ollut saatavilla?

Eli onko se tarkoituskin ajella omaa vaikka nyt sitten vuoristorataansa määrällisesti ja laadullisesti riittävästi että ehtii tulla tutuksi, se rata sekä maisematkin siinä kohtaa kun alkaa niitä näkemään?

Entä mikä saa istahtamaan vaunun kyytiin? Sisäinen tarve, uteliaisuus vai voiko elämä viskata vaunuun kyselemättä sen enempää? Mitä vaihtoehtoja vuoristoradan edessä on? Onko niitä? Vai vaatiiko se vain rohkeutta hypätä kyytiin? Voiko kyyti olla millään tai jollain tavoin hallitumpaa jos kyytiin istahtaa sinne itse hakeutuen sen sijaan että kokemusmaailma sellainen että elämä sinne viskonut lupaa kyselemättä?

Niin. Voisiko tunteet ajatella tosiaan elämän elämyspuiston yhdeksi laitteeksi, kokonaisuudeksi, olemaan nyt sitten vaikka vuoristorata? Tai juuri itselleen sopivana vempeleenä, ihan minkälaisena nyt kellekin sattuu ajatuksiin nousemaan. Kuitenkin ehkä sellaisena mihin houkuttaa hypätä kyytiin, tai se voisi olla ainakin ehkäpä se tarkoitus. Astua kyytiin, kunhan ensin riittävästi katsellut, mikäli sellaisen kokee tarpeelliseksi. Kyllä muistan pienenä ihmisenä katselleeni sitä sellaista puista, vanhaa ja natisevaa vuoristorataa minkä uskon monen tässä maassa elävän tietävän luultavasti myös konkreettisen kokemusmaailman kautta. Kyllä se näytti pienestä ihmisestä melko hurjalle vehkeelle, saati sellaiset mitkä monta pykälää hurjempi vähintään vauhdin osalta. Laitteiden äärellä sai aikansa keräilllä rohkeutta. Vaan kyytiinpä olen tunteiden vuoristorataan astellut ja tosiaan, alkaa maisemat olemaan tuttuja. 

Sen äärelle nyt pysähtynyt. Ja vähän hämmentyneenä hämmästellyt jotta ohhoh, hivenen on sanattomaksi vetänyt ymmärrys tosiaan siitä että alkaa ne maisematkin olemaan tuttuja. 

Silläkö se löytyy se kaivattu ja haettu keskitie sen ollessa ihan vaikka sateenkaaren värinen? Silläkö vaikka tunneteeman kanssa että ajelee sillä omaksi katsomallaan värkillä tai laitteella niin pitkään että tulee tutuksi? Silläkö se saapuu sitten se hallinnantunne olemaan? Sekö se on sitten tosiaan se keskitie? Että hallitsee tunteitaan niiden riepottelematta mennen tullen kaikenmaailman kuraojienkin kautta kyselemättä aikaa, paikkaa saati lupaa? 

Sillepä se alkaa tuntumaan. Että alkaisiko tunteet hiljalleen olemaan hallinnassa siitä päätellen että vuoristoradan saa ajatuksissa helposti vaihdettua olemaan maailmanpyörä minkä vauhti ja profiili sellainen että ehtii tosiaan niitä maisemiakin katselemaan niiden ihailun ollen kai yksi maailmanpyörän jutuista. 

Onpa vapauttavaa!

Ymmärtää että tunteet on ja saakin olla niiden ollen oleellinen osa ihmisyyttä, niiden kuuluessa oleellisena osana ihmisyyden elämyspuistoon. Ja huomata että ohhoh, niitähän voikin siis hallita, että ne voi olla jollakin tavoin hallinnassa sen riepottelun sijaan, mihin loppuu ääripäiden etsiminen ja hakeminen, ja löytyykin yhtäkkiä se keskitie. 

Niin. Hivenen on sanattomaksi vetänyt. Kaikkeen kun tottuu ajan saatossa. Ja juuri kun ehtii tottumaan niin lakkaakin se näköjään yhtäkkiä olemasta ja taas sitä löytää itsensä uuden ääreltä, jonkä äärellä ehtii mennä käsi luultavasti vähintään kyynärpäätä myöten suuhun ennenkuin tulee tutuksi ja tottumisen kautta siitä jälleen uuden äärelle. Niinpä niin, elämä kun on oppimista ja sen kautta kasvamista varten. 

Aikani nyt maisemia katselen ja ihmettelen koettaen kovasti ymmärtää että mitäs nyt, mitenkä ja millä tästä nyt sitten eteenpäin loppujen lopuksi sen kaiken ihmettelyn luultavasti roskiin nakaten heittäytyen uteliaisuuden siivittämänä uuteen jälleen nauraen jotaa ahaa, siis tälläistä ja näin, tämäpä mielenkiintoista.. 

...saattanut tässä valjeta sekin seikka olemaan että ihan olen itse vuoristoratani ohjaksissa ollut ollen sen laitteen käyttäjä, ohjaaja tai mikä lie oikea titteli sitten onkaan. Jokainen kun on itse oman elämänsä luoja, millä tavoin sitä kukakin sitten sitä omaansa ohjaa ja sillä luo...