Kaikuu ne sanat silloin joskus, kauan sitten. Polun alussa.

"Tiedät kyllä, sitten kun on aika". Silloin sen kysymysmerkin pään päällä, ajatuksissa "Aha. Selvä. Okei." ja hiljainen hämmennys, joka jäi jonnekin taka-alalle.

Nyt tiedän. Nyt ymmärrän. Sen työn ja sen tärkeyden.

Vain ja ainoastaan olla oma itsensä. Se on se, ja se riittää. Olla se, miksi on syntynyt, olla se, mikä on ollut lapsena. Etsiä aikuisena uudelleen se lapsuuden kirkkaus, jonka kellä mikäkin sumentaa jossain aikuisuuden kynnyksellä. Repiä se esirippu pois edestä ja antaa auringon paistaa. Antaa itsensä loistaa kuin valtameren majakka. Olla nuotion valo pimeydessä astelleelle, lämpö sille jota paleltaa.

Olla oma itsensä.

Ymmärtää sen peilin kirkkaus ja suuruus. Ymmärtää kuinka vahvasti se heijastaa katsojaansa. Ymmärtää sen voima ja suuruus ja olla nöyrä sen edessä.

Ymmärtää että on itse se kännykkä maailmojen välissä, että se kännykkäkin tarvitsee latausta toimiakseen. Että se suuri tarve metsän suojissa on tarpeen jotta jaksaa. Että siellä voi olla kuin kotonaan ja levätä. Että metsä on se oma laturi, sen hiljaisuus ja rauha. Se metsässä vierellä kulkeva, siellä oleva väki sitä omaa väkeä, joiden edessä ei tarvitse kuin olla.

Sielun lepoa tiputtamalla kehon kuoret ympäriltä. Edes hetkeksi. Olemalla vapaa. Edes hetken.