Onko se pinnan alla piilossa ollut voima näkynyt niin selkeästi niin kauan?

Onko tämä taas se kohta kun olisi voinut kertoa minullekin, naurattaa..

 

Pimeyden vehkeilyt avautuu lisää. Tuo mukanaan surullisuuden tunteen. Kuinka paljoon voi alentua saadakseen sen mitä haluaa? Kuinka paljon on aikaa ja energiaa hukattu punomalla juonia ja etsitty keinoja sekä sanoja jolla olisin astunut sille polulle. Se kaikki ihan turhaan.

Vahva on kirjankantaja ollut. Kaunis on kaikkeuden kirkkauden loiste käsissä jossa kirjaa kannettu. Että sekin on pitänyt kokeilla ja haastaa, ihan ääneen sanoin pitänyt kertoa kuinka kaikki on muka turhaa, että parempi on lopettaa. Sanat ja tieto ei tuo vihaa, vain surullisuuden.

Mikä olisi ollut lopputulos, jos kirja olisi heikommissa käsissä ollut? Miten olisi käynyt pumpulissa kasvaneelle, joka ei itse ymmärrä kai vieläkään, on vain sellainen kun on? En tiedä. En edes ajattele. Tärkeintä ymmärtää kuinka paljon on turhaan töitä tehnyt ja yhtä turhaan energiaansa minuun haaskannut. Käyttäen jotain ihan omia lakejaan ja sääntöjään. Turhaan.

 

Kun ei ole kuin yksi vaihtoehto. Ei ole mitään muuta. Ei minulle.

Tiedän kyllä helmeni jotka vierellä jokaisella suurella hetkellä olleet. Helmet, jotka kaikkeuden timantteja.

 

Taidan nyt tietää ja nähdä riittävästi, jotta ymmärrän sen mitä pitää.

Taidan laskea irti.

On sen aika.

 

Valossa ja rakkaudessa.

Valolla ja rakkaudella.

Iäti.