Tekisi mieli kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa. Pitäisi kirjoittaa.

En löydä sanoja. en tiedä mistä ja miten kirjoittaisin.

 

Etsisinkö sanat kertomaan siitä ihmisen epävarmuudesta ja hämmennyksestä koska rumpu on valmis? Se sai kuvionsa ja on valmiina, se odottaa pääsyä töihin, niihin joita varten kädet sen rakensi. Se odottaa. Se hetkessä leijuva epävarmuus omasta riittämisestä? Osaanko minä? Riitänkö minä? Kuulenko, näenkö ihmisenä oikean hetken ja paikan? Osaanko ja pystynkö seuraamaan vaistoani? Kun on hetki, osaanko käyttää rumpua? Miten sitä soitetaan? Mitä sillä tehdään? Miten? Missä? Osaanko minä? Ihmisenä. Satumetsäkin kutsuu jo, se tarvitsee, pyytää ja sen pyyntöön on vaikeaa olla vastaamatta.

Vai yrittäisinkö kuvailla sanoin sitä järjetöntä onnistumisen iloa ja riemua siitä että kädet tottelee, että käsissä oleva materiaali muokkautuu juuri sellaiseksi kuin haluan? Yrittäisinkö tuoda sanoiksi hämmennyksen siitä että tajuan osaavani ja pystyväni, että kädet tekee ja materiaali vain taipuu? Minun käsissä? Minun käsistä? Käsitöitä? Niin. Tuota. en kai ole koskaan ajatellut osaavani. Tämäkin pitänee kohdata riittävän monta kertaa että uskallan luottaa. Ihmisen osaamiseen.

Jatkaisinko aiheesta ja aiheista jotka lentää niin korkealla syvyyksien uumenissa että saan siristellä silmiäni jotta näe ne. Mistäköhän ne sanat löytyisi, jotka kertoisi helpotuksesta jotka luetut sanat toi tullessaan? Aina ei tieto lisää tuskaa, joskus se helpottaa. On helpompi kohdata seuraava hetki kun tietää mitä ja miksi. Miten saisi ihmisen ymmärtämään sen kokonaisuuden ja kaikkeuden? Hyväksymään sen kaiken. Että kaikki on mennyt juuri niinkuin on pitänyt ja tulee menemäänkin. Että kaikelle on tarkoitus. Vähän on ihmisen mielen ymmärrys rajallinen. Ja kun ymmärtää pitäisi. Jotta pysyy ne suojamekanismit hiljaa. koska niitä ei tarvita. koska kaikki on hyvin.

Lisäksi löytyisi vähintään novellin verran tekstiä vanhemmuuteen liittyvistä asioista, joita pyörittää halusi tai ei. Nämä kuitenkin ehkä helpoimpia asioita, menevät ihan rutiinilla. Kuitenkin aina saisi yhden luvun lisää novellikokoelmaan "Vanhemmuus. Kuinka olen kasvattanut, kuinka paljon enemmän se on kasvattanut minua!?".

Ajatukset työstää edelleen myös niitä tunteita jotka kipeitä ja niitä vähän vähemmän helppoja, irtipäästämisen kipua ja tuskaa. Hetkittäin kliinisen steriilisti, koska toki näen kokonaisuutta sen verran että tiedän aivan millilleen miksi. Sitä kun nousee riittävän korkealle niin kaikki alkaa näyttämään riittävän pienelle, jotta voi suhteuttaa asian kun asian kokonaisuuteen, mutta tunteet on kuitenkin käytävä läpi. Haluaa tai ei. Ja haluan, koska edestä löytyy jos nyt taakseen jättää. Ihminen joutuu käymään jokaisen ajatuksen mukanaan tuoman jokaisen tunteen. Ihminen. Toisaalta ajatellut että ehkä on olemassa sellaista, minkä kuuluu vain olla olemassa, sellaista mitä ei tarvitsekaan läpielää irti ja pois elämästä. Sellaisia asioita ja tunteita joiden kanssa on vain opeteltava elämään. Tietoisuus sellaisesta mikä jää olemaan jonnekin katseen taa, koska se on siellä aina ollutkin, nyt vain näkyviin katseen syvyyteen.

 

Tuntuu että tässä hetkessä ihminen tekee paljon töitä. Käy läpi iloa, onnea, surua, tuskaa. Koko settiä aaltoliikkeenä seilaten laidasta laitaan. Enää se ei kuitenkaan vie jalkoja alta. Se vain on. Oppimista, kasvamista. Kokonaisuuden kasaamista, kokonaisuuden hiomista ja kerrosten yhteenkasvamista.

Ihminen on vähän rajallinen ja hidas, menee aikansa. Saa aikansa. Siksi täällä ollaan. Ihmisinä. Oppimassa.