Se on tehtävä itse. 

Etsittävä se oma voima. 

Itse, sen tarkoittamatta yksin. 

Etsittävä se oma, se joka juuri se oma. Etsittävä ja ankkuroitava voimaan sillä omalla voimalla voimasta jossa tuki ja suoja antamassa ajan etsiä, hakeutua siihen omaan. Linjautua siihen omaan voimaan tasapainon kautta. 

Ankkuroida. Tuli vahvasti sillä sanalla ja sen sanan kautta auenneella visualisoinnilla. Etsiä ja kulkea omaan voimaan joka sitten pultattava kiinni universumin sellaisilla pulteilla mitkä taatusti kestää aikaa ja kulutusta. Kiristää ne mutterit kii niin tiukalle että taatusti on ja pysyy. Sillä ja niin. Kiinnittää etsitty ja löydetty olemaan minä. Se minun voimani minun voimassani. 

Ensin kaikki ihmisyyden takana, ajatusmaailmassa. Siellä, siinä ja sillä mikä totta omassa ajatusmaailmassa. Siellä kaikki juuri oikein, juuri niinkuin kuuluukin. Oman ajatusmaailman voima on mahtava, sitä vain hiljennyttävä kuuntelemaan. Tehdä se kaikki ensin siellä ja sen jälkeen tuoda se ihmisyyteen olemaan kokonaisuus joka kuvankaunis. 

Kuulostaako monimutkaiselle? 

Niin. Voi kuulostaa sen loppujenlopuksi olematta sitä. Monimutkaista. Tiukka ja vaativa tie kulkea, kyllä, sitä kieltämättä. Kaikki kuitenkin varmistettu koko ajan olemaan niin että itse, sen tarkoittamatta yksin tarvitun tuen ollessa olemassa jokaikisellä askeleella. Se tuo turvallisuuden tunteen kautta varmuutta kuljettuihin askeleisiin. Tieto siitä että itse sen tarkoittamatta yksin. 

Kulkea se polku ja tarjota samalla se tarvittu tuki olemaan sellaiselle joka rinnalla kulkemassa tarjoten omaa turvaansa. Miten kauniisti järjestynyt olemaan kenenkään kulkijan olematta toistaan edellä tai perillä. Loputon reitti kulkea kohti sitä mihin sisäisen tarve kulkea. Etsiä aina ja aina vaan uutta ja ihmeellistä. Siinä juuri se kaikkein suurin kauneus. Sen kokonaisuuden katseleminen saa kiitollisuuden hakeutumaan niihin korkeuksiin johon se kuuluukin. Kuinka valtava etuoikeus saada kokea se kaikki! Ja nimenomaan kokea se kaikki. Itkeä jokainen kyynel olemaan jälki kartalla, nauraa jokainen sisältä hersyvä sävel olemaan kaikkeuden nuotistoa sellaisessa sinfoniassa mikä jää ikuisuuteen olemaan. Kokea, elää kuljetun jokainen askel juurikin sen kaikessa kauneudessaan. Niin. Mikä mieletön kaikkeudessa oleva kokonaisuuden etuoikeus! Ilo ja riemu sen ymmärtämisestä. Ihmiselämä voi tuntua kiroukselle sen sitä olematta. Taivas ja helvetti paketoituna samaan pakettiin. Niin sen kuuluukin mennä. Haistaa, maistaa, nähdä, kuulla. Tuntea niitä sellaisia tunteita mitä ilman kehoa hankala tuntea. Oletko koskaan jäänyt asiaa miettimään? Katsele lapsia. Katsele sitä iloa ja riemua mitä juurikin ne yksinkertaiset asiat saa aikaa tullessaan lasten vielä opetellessa aistien maailmaa. 

Pidätkö kaikkea itsestäänselvyytenä? Sitä että on aisteja, niitä kaikkia. Pysähdypä miettimään, silleen ihan huolella miettimään. Onko ne itsestäänselvyyksiä? Että tunnet ja koet mielellä ja keholla? Ne on hienoja hetkiä oivaltaa että niin, jos minulla ei olisi käsiä, jos en olisi ihminen, jäisi kaikki se tekemättä mitä käsillä saa tehtyä. Tai jos olisin muuta kuin ihminen jäisi kaikki maistamatta, haistamatta ja näkemättä. Kuulematta se kaikki mitä korvin voi aistia. Sellaista se, jäitkö miettimään?

Tuntea niillä ihan jokaisella tunteella niiden koko voimalla mitä ihmisyydellä tarjota. Ymmärrätkö? Ei ole toista tunnetta ilman toista tunnetta. Niiden tunteiden kuljettaessa tunteesta seuraavaan. Tasapaksuissa tunnemaailmoissa oleminen saa kaikkeuden jämähtämään, siitä lakkaa olemasta se värähde joka niihin kuuluu. Tunteita tuntemalla ja kokemalla saada se kaikki virtaamaan ja kulkemaan kohti haluttua, sitä sellaista johon sisäsyntyinen vahva tarve hakeutua. Siihen omaan. Siihen mikä sitä omaa voimaa sen ollessa se oma voima. Jossa kotona. Se on sellainen hetki jolla kotona. Sellainen hetki, jolla koettu koti-ikävä katoaa taivaan tuuliin, muuttuu olemaan vain illuusio joka olemassa olollaan kuljettanut kohti kauneinta. 

Olemaan se, mikä ja mitä olet. 

Sinä. Juuri sinä. 

Juuri sellaisena kuin olet. Sinä.