Keho on uupunut, lepo tuo hitaasti voimaa takaisin. Akku latautuu, mutta vie nyt jotenkin normaalia enemmän aikaa. Vaatii latautuakseen totaalisempaa pysähtymistä, sellaista kokonaisvaltaista. Akku ei lataannu pelkästään sohvalla istumalla, on saatava myös pää pysähtymään.

Päivissä paljon onnellisia hetkiä. Näen ne, huomaan ne. Pysähdyn niihin. Nekin lataa.

Tunteet takana. Kaikki on jotenkin pysähdyksissä. Ehkä sitten hetken lepoa. On äärettömän helppoa kulkea päivässä hetkestä toiseen, kun tuntee ettei kulje päivälläkään yksin. Vierellä kuljetaan koko ajan, se tuntuu lämpönä.

 

Nukkumaan mennessä jo hymyilyttää. Ei voi tietää mitä yön hetket eteen tuo.

Viime yöstä muistan etten taaskaan ollut yksin. Tiedän kuka vierellä on, se on jotenkin aivan selvää ja täysin itsestäänselvä asia. Polun kulkeminen jatkuu yöllä, niinä hetkinä kun keho lepää. Silloin kulkeminen erilaista. Syvempää.

Viime yöstä muistan vain tuulen. Se tuuli ikäänkuin kulki minun sisälläni, minun lävitseni. Oli kuin olisin seissyt myrskytuulessa. Korvissa vain humisi, hiuskaan ei olisi värähtänyt, jos olisin nähnyt sen niin. Tuuli puhdisti jotain. Sellainen kaiken muun alleen peittävä humina. Tuntui hyvälle.

 

Ajatuksissa tanssiin omaa valssiaan sana "läheisyys". Työstän sitä pieni pala kerrallaan. Katselen sitä ja sen puhtautta. Pitelen sitä kädellä nauttien sen lämmöstä. Mietiskelen ja tuumailen. Se on puhdas tunne. Ja kaunis. Irrallaan fyysisen kehon tunteista ja tarpeista. Lämmin ja pehmeä. Syvä. Syvyys ehkä vähän uutta ja se, miksi sitä katselen. Uteliaisuus nousee pintaan.

Pidän tästä. Tälläisenäkin, kehosta irrallisena. Keho saa kyllä läheisyytensä, se ei jää tähän tunteeseen roikkumaan. Viereen käpertyy kyllä se, joka läheisyyden vajauksen on vuosien varrella parsinut monen monta kertaa. Tämä nyt jotenkin paljon syvempää.

No. Tuntuu hyvälle. Se on hyvä. Se riittää. Pala kerrallaan.