Tämä äärimmäisen vakava ja tärkeä asia.

Ajatusten voima ja niiden mahti.

Vakavuus koska asia jolla ei leikitä. Ei tippaakaan eikä yhtään. Piste. Ikinä. Piste.

 

Äitini puki sen sanoiksi. Minulle ei sanota vastaan ja saanut aina kaiken mitä halunnut. Niinpä niin.

Saanut kaiken mitä halunnut. Kyllä. Melko pitkälle kaiken mitä oikeasti halunnut ja toivonut. Sen saanut, koska peruskalliokaan ei ole este, vain hidaste, jos oiekasti halunnut. Aina olemassa ollutta ja sitä niin itsestäänselvää etten siihen kiinnittänyt huomiota ennen äitini sanoja, jotka herätti. Saanut kaiken. Aina. Sen kaiken mitä ajatuksissa halunnut, mitä riittävästi toivonut ja halunnut.

Oikeasti kai halunnut sitä mitä tarvinut, mikä ollut oikein, jotta tässä ja nyt niinkuin on tässä ja nyt.

Nyt tiedostan ajatusten voiman, siksi niin äärimmäisen tarkka ja varovainen ajatuksissaan ja sanoissaan. Tiedän mikä mahti niillä on ja kuinka suurta todellisuutta ne rakentaa. Kuinka tärkeää on olla omassa valossaan ja voimassaan, jotta ajatuksetkin on siellä kauneudessa.

Tärkeä ja vakava asia.

 

Minulle ei sanota vastaaan. No. Ehkä tämäkin pakko myöntää todeksi melko pitkälle. Kyllä. Tottunut siihen että asiat sujuu ja rullaa ja että ne menee niinkuin olen ne suunnitellut. Ilman suuria vastaväitteitä.

 

Nyt ymmärrän. Ne menee juuri niinkuin olen ne nähnyt ja hyväksi havainnut, oikeaksi tuntenut ja lähtenyt nähtyä kohti kulkemaan. Tämäkin niin itsestäänselvä ja automaattinen asia että en ollut koskaan tätäkään kyseenalaistanut ja ymmärtänyt. Asiat vaan menee niinkuin haluan koska ne menee. Silloin kun se on ollut ehdottoman tärkeää. Silloin kun tieto on tullut syvältä. Silloin kun ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa kun mennä vaiston varassa sokeasti siihen uskoen ja luottaen. Koska tuntunut oikealle.

 

Niinpä niin. Se kaikki ollut koko ajan pinnan alla. Rakentunut ja rakentuu hiljalleen kokonaisuudeksi. Kaikki mikä ollut itsestäänselvää juuri sitä omaa voimaa ja lujuutta, nyt aika ymmärtää myös ihmisenä. Tulla siksi mikä on.

Kokonaisuudeksi.