Oletko koskaan jäänyt ihan pohtimalla miettimään tätä maailmaa pyöritystä? Tai kuka tai mikä sitä pyörittää?

Niin. Kuka tai mikä, millä ja miten? 

Minäpä sitten jäin miettimään. Ja tämä nyt sellainen asiakokonaisuus, mitä ihan todella jäin miettimään sekä pohtimaan. Olipa sitten sellaista vähän kylmää kyytiä havahtua todellisuuteen sen olematta kovinkaan miellyttävää, jokseenkin tulla tarvittavaa.

Lähdetäänkö mediasta? Oletko koskaan ajatellut että se, mitä media suoltaa saattaakin todellisuudessa ollakin jotain ihan muuta kuin sitä mikä se suoltaa? Oletko koskaan jäänyt ajattelemaan sitä, mikä valta medialla on ihmiskunnassa? Oletko koskaan havahtunut kyseensalaistamaan median tuottamaa sisältöä? Sitä mitä se tuottaa ja miksi tuottaa? Tämä helpoin sosiaalisen median kautta ajateltuna, aukeaa kirkkaimmin nuorisoa ajatellen. Mikä sekin oli avartava keskustelu kuunnella sitä todellisuutta. Ihan järkyttävää, sen kuitenkin ollen todellisuutta. 

Nuori, elämänsä alussa oleva ihminen rakentaa identiteettiään sosiaalisen median kautta, sen illuusion varaan mitä sosiaalinen media suoltaa olemaan kuviteltua totta. Ja miten voi henkisesti se nuori ihminen jolla oma terve ja vahva itsetunto ehkä vasta rakentumassa tai sellaisesta ole kokemusmaailmassa kokemusta siinä kohtaa kun ymmärtää että vaikka kuinka ja kovasti koettaa ja yrittää olla sellainen, samanlainen, kuin kaikki muutkin juurikin sen sosiaalisen median kautta katsottuna siinä onnistumatta? No, tilastot kertonee karua kieltään. Miten identiteetti voisi rakentua illuusioiden varaan tai minkalainen on identiteetti joka rakentunut illuusioiden varaan? 

Ja entäpä siinä kohtaa kun edes jollain tavoin tohdit olla itsesi ja sillä tai sen kautta ehkäpä millään tavalla valtavirrasta, siitä pärviälystä, poikkeava? Mitäpä sitten tapahtuu? Ja jälleen sosiaalisen median kautta. Saatko kiitosta ja ylistystä siitä että tohdit olla oma itsesi? Niinpä niin, jälleen saattaa tilastot kertoa omaa karua kieltään. 

Surullinen on mieli siitä, mitä ihmiset median kautta kohtaa ja kestää. Tai on kohtaamatta ja kestämättä. Toki sekin on valinta, vaan jos olet nuori niin oletko jälleen jollakin tavalla kummallinen ja outo? Ja taasko katsellaan tilastojen kertomaa? 

Entäpä aikuiset. Ehkäpä järki ja hyväksyntä sallii jo sen että jokainen tavallaan. Vai salliiko? Onko elämän hienous ja loistokkuus kiinni siitä kuinka moni tykkää sosiaaliseen mediaan tuupatusta materiaalista? On se sitten realismia tai illuusioita. Pönkittyykö aikuisenkin mieli tykkäyten tulvasta tai pahoittuuko sen puutteesta? Tuleeko julkaisuja seuraillessa ajatuksia että voi kumpa minäkin tai voi kumpa meilläkin? No. Jäätkö siinä kohtaa miettimään onko näkemäsi oikeaa vai illuusiota?

Minkä varaan identiteetti ja elämä hyvä rakentaa niin että se tukevalla pohjalla?

Entäpä oletko koskaan kyseenalaistanut näkemisiäsi uutisia? Oletko koskaan kyseenalaistanut lukemaasi uutisointia? Jälleen, oletko koskaan miettinyt sitä, mikä valta medialla on? Aivan loistavasti voi kiinnittää katseen vahvalla uutisoinnilla toisaalle, pois sieltä ja siitä mikä todellisuutta, ajatuksella "hei, katsokaa tänne niin jää näkemättä mitä selän takana tapahtuu". Niin. Lakkaa kaunis ja mukava olemasta.. 

Tämä nyt sellaista kokonaisuutta jotta ihan en tiedä kuinka pitkälle haluan edes ajatella. Aavistus laajuudesta sellainen mikä saa oman ajattelun tärkeyden todella kirkastumaan. 

Samaa kokonaisuutta voitaisiin ulottaa ihan kaikkeen ihmiskunnan toimintaan alkaen terveydenhuollosta siihen, mitä ihminen syö tai juo. Politiikka siinä sitten sivussa uskontojen kanssa samassa nipussa. Rumaa katseltavaa. Raadollisuudessaan rumaa. Vaikka jotenkin ja johonkin senkin on kai ilmennyttävä, sen raadollisen ja ruman. 

Niin. Koska ei toista ilman toista. Raadollista ja rumaa sekä rakkautta ja valoa. 

Vaan minkälainen voisi olla huominen? Olisiko tämä tie jo kuljettu sekä nähty?

Minkälaisen haluaisit sen huomisen olevan? Sen sellaisen maailman joka jo vakaasti kajastaa kauniina kajona taivaanrannassa. Se kun on ihan ihmisistä kiinni, siitä mitä ihminen ja ihmiset haluaa ja kokee tarpeelliseksi, siitä mikä tuntuu hyvälle. 

Rypeäkkö siinä raadollisen rumassa antaen sille valtaa ja voimaa sillä siihen keskittymisellä vaiko ruokkia hyvää ja kaunista, rakkautta ja valoa, omilla valinnoilla? Siinäpä se sitten. Mitä kohti kulkea? Mitä ruokkia? Mikä on se käsi jolle omastasi annat?

Mitä ja millä? Miten?

Tämä ei nyt tullut ihan helpon kautta. Ihan sain ajatuksia kerätä, koota ja kasata jotta ymmärsin. Ja jälleen kerran tämäkin kokemusmaailman kautta. Kuinkapa muuten. Sen kautta mitä ja kuinka olen elämää kohdannut. Sai katsella elämän filminauhaa ihan useampaan kertaan ees taas että lähti aukeamaan, konkretisoitumaan. Ihan sen kautta kuinka eri tilanteissa toimiessani tavalla tai toisella, siihen on reagoitu. Kuinka ympäristö on reagoinut. Kuinka itse olen vastavuoroisesti reagoinut ympäristön reaktioihin. Sen ymmärtäminen ja näkeminen kuinka paljon se on vaikuttanut kokonaisuudessa. Kuinka opittuja jotkin tavat reagoida oikeastaan onkaan. Sen ymmärtäminen kuinka tiukassa voi ihmisen uskomusjärjestelmässä ne opitut tavat voi ollakkaan. Oli hämmentävä hetki! 

Ja millä rakennella sitä järjestelmää uudenlaiseksi, sellaiseksi ajatuksia vastaavaksi? Millä maadoittaa ajatuksista olemaan ihmisyyttä? Siinä kohtaa alkoi naurattaa. Jälleen aihe pienet lapset, sillä aukeni. Toistolla, toistolla ja toistolla. Ihan just tarvitulla määrällä toistoja. Kerta toisensa jälkeen toiston kautta kertoa että kato näin, oisko tämä näin parempi, hyvä tai jopa just se paras? Tarvitulla määrällä toistoja istahtaa ajallaan kyllä olemaan.

Se oli sitten sellainen ihan erityisen juhlallinen hetki katsella sitä elämän filminauhaa, sitä kun kaiken ikäinen minä kiukkuaa ja känkkää, huutaa ja solvaa, vähintäänkin olemalla uppiniskainen vastarannan kiiski vetää muurin ympärilleen ja sillä kieltäytyen kuunnetelemasta ketään tai mitään. Tai no, se ehkä kuulun tallatun kuvaan myös, mutta kuitenkin, sillä tehokkaasti saanut useampaankin kertaan toisen äänen kuulumattomiin ja sillä torpedoinut yhteistyötä varsin ja tehokkaasti. Oikeasti juhlalliseksi se muuttui siinä kun aloin näkemään ympäristön toimintaa. Sitä kuinka kärsivällisen sitkeästi loputtomilla toistoilla tuotu olemaan sitä että voi rakas, katsoitko kun katso näin, voisitko ajatella että näin. Ihan loputtomasti. Kärsivällisyys hatunnoston arvoinen tässä kohtaa..

Toistojen kautta tuotu hiljalleen rakkautta olemaan elämään. Sitä ja sen valoa. Vahvistettu kaiken aikaa valaisemaan kuljettua. Tuotu niin kirkkaasti olemaan että näkeminen takuuvarmaa. Kiltteyttä, kärsivällisyyttä, lempeyttä ja pehmeyttä. Niitä kaikkia, ajatuksella jotta katsoppas näitä, voisiko näillä tulla hyvä kakku? Kärsivällisyyden korostuessa kaiken ylle, sillä ja sitkeydellä, niiden yhteistyöllä alkanut hiljalleen valkenemaan toisenlainen totuus. Että sellainenkin siis voi olla. Että itkupotkuraivareiden aika voisi siis olla ohi, Että enää niitä ei tarvita. Ei myöskään huutoa, ivaa, pilkkaa, katkeruutta tai kaunaa. Ei edes parkua itsekkään epäoikeudenmukaisuuden tunteen edessä. Että se todellisuus voisi vaikka hiljalleen alkaa tulemaan ja olemaan todellisuutta, maadoittua olemaan se koko kaunis todellisuus jossa valao, joka rakkautta. 

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan? Sanalaskuissa suuresti vinha perä vaan entäpä tuo? Onko siinä perää? Muuttuuko mikään jos aina vaan uudelleen ja uudelleen loputtomalla toistolla metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan? Voisiko se metsä olla hiljaa, puhua tai kuiskata? Voisiko se metsä sillä ojentaa käden johon lupa tarttua? 

Niin. Tässä hiljaa rakkaudella ajattelen jokaikistä heitä, jotka jaksaneet sillä kärsivällisyydellä sitkeästi ojentaa käden lyömisen sijaan. Jokaista heitä, jotka huutavan, kiukkuvan känkkähäärän edessä jaksaneet loputtomilla toistoilla näyttää että katso näin, tämäkin olisi vaihtoehto. Erityisen suurella lämmöllä ajatuksissa aikuisiällä kohdatut jotka lempeyden pehmeydellä silitelleet sisäisen lapsen huonomieltä toisenlaiseksi. Kirkkaasti on käsillä kohtaamisia silläkin saralla riittävän reilusti. Lämmöllä ajattelen. Jokaikistä.

Vaan silläpä se sitten muuttaa kurssiaan isompikin laiva. Saattaisi muuttaa ihan vaikka maailmaa. Se että se metsä lakkaisi huutamasta takaisin ja sen sijaan olisi hiljaa tai kuiskaisi, ojentaisi käden johon tarttua. Näetkö? Miten kohtaat ärripurripörrömielellä olevan ihmisen? Lähdetkö fiilikseen mukaan vai miten?

Miten kohtaat ihmiskunnassa samaa laajemmassa kokonaisuudessa? Annatko sille sen kipeästi kaipaamaa ruokaa, voimaa sillä että lähdet siihen mukaan? Sitä kun media saa taiottua jos vaikka ja mitä kaikkea sellaista mitä voi vaikka pelätä, ja sillä ruokkia ärripurripörröä. Konstit ja keinot monet.. 

Tästä ja tähän voisi vetää olemaan myös aiheen peili, peilaus ja myös ikkunan, mutta jääkööt vielä ajatuksiin olemaan ja hautumaan. 

Rakkaudella. Rakas kanssakulkija. Rakkaudella.

Sillä näyttämällä näyttää se kaikki oleva todellisuus.

Valossa ja rakkaudessa, valolla ja rakkaudella.