Niin. Tämä päivä.

Voi kuitata niillä kahdella sanalla "hyvää syntymäpäivää" jotka kuulin sen kirkkaimman peilin, sen niin tutun, sen rakkaimman sanovan.

Voisi kuitata myös kirjoittamalla romaanin. Paksun.

 

Kasvaminen sattuu, syntyminen koskee. Syntymisen kipua, jonka viiltävä tuska unohtuu kun kaikki on ohi.

Että tähän päästy tarvittiin paljon. Paljon enemmän kuin mitään muuta milloinkaan aiemmin. Viime metreillä läpi käyty sellainen elämän mankeli ja mattopiiska että kyllä tuntunut. Ja ihan huolella. Jotenkin tulee mieleen pirtelö. Että laitettu kaikki eri ainekset tehosekoittimeen, kansi päälle ja painettu nappia. Katsottu vierestä kuinka tuleekin niin kaunista ja tasalaatuista. Niistä irrallisista aineksista. Niinpä niin. Kaikki on ollut olemassa. Käsissä on ollut kaikki. Minun kuitenkaan tajuamatta ja näkemättä. Kokonaisuutta. Piti repiä ja rikkoa kaikki että pinta aukesi, sittenkin vielä vähän hämmentää ja ravistella että ymmärsi pintaan tullut tulleensa pintaan. Voi kuinka tämä nyt viihdyttääkään.. Ytimiäkin ravistelleet kyyneleet kuivattu ja tultu tähän hetkeen.

Viimeinen palanen loksahti palapeliin. Juuri sillä täydellisen oikealla hetkellä, sillä hetkellä kun olin valmis.

Tähän loppui ahdistus ja levottomuus. Tähän loppui se repiminen suuntaan ja toiseen. Loppui, koska nyt minä ymmärrän. Nyt minä näen. Itseni. Fyysisen kehon takana, itseni. Tilalla rauha, jokaisen solun täyttävä rauha, ilo ja syvä, puhdas pyyteetön rakkaus. Kiire on loppunut, on vain aikaa. On aikaa vain olla, hiljaa ja paikallaan. Toivon sitä. Haluan sitä. Odotan sitä. Elämästä katosi kiire ja häly, mekastus ja härdelli. Koska se kaikki tuntuu turhalta ja luonnottamalta. Nyt. Koska silmät on auki, ne näkee kokonaisuuden.

Päivällä hetki jolloin yhtäkkiä vain tuijotin käsiäni ymmärtämättä mitkä ne on, mitä ne tekee ja miksi. Hetki jolloin oli katsottava peiliin hyvin varovasti että kukakohan siellä oikein on, nauratti. Tuollainen siis tällä kertaa. Hetki jolloin hyvin hämmästyneenä ymmärsin olevani ihminen, nahkaisessa kehossa. Ihminen. Minä. Sekin hetki joka kertoi ja näytti kehon rajallisuuden ja pienuuden. Luonnehtisin suppeaksi, varsin suppeaksi.

Kuinka onnellinen paikka  maapallo olisikaan elää ja olla, jos jokainen heräisi todellisuuteen? Näkisi itsensä kehon takana. Tai jos edes joka toinen aavistaisi sen että keho on vain keho. Vähenisi se järjetön maapallon raiskaaminen ja tuhoaminen. Loppuisi siihen paikkaan. Niinpä niin. Ehkä syystä nahkaisia ihmisiä egon vankeina. Mutta rajansa kaikella. Ei kestä kai kaikkeudenkaan huumorintaju kaikkea, sitä järjettömyyttä jolla palloa tuhotaan. Järjestelmällisesti viis veisaamatta huomisesta. Jotenkin tämä nyt vähän kuohuttaa ajatuksia. Egon typeryys niiden kohdalla joilla ei sielun valo läpi paista. Luulen tähän palaavani vielä, ajatuksissani joka hetkessä.

 

Rumpu tuli kotiin. Ollut odottamassa oikeaa hetkeä. Ja maalaamista. Värejä.

Niin. Rumpu. Peili, sekin.

Ja niin. Se rummun henki. Ymmärsin. Minä.

Niin. Minä. 

"En minä ole sitä rumpua valinnut, se valitsi minut, tuli ja haki omansa". Muistan sen yönkin. Silloin en ymmärtänyt, ymmärrän nyt. Yö, joka aloitti paljon. Yö, jonka jälkeen rumputulet. Vedenjakaja. Hymyilyttää.

Rumpu, joka kehon käsillä tehty, ihan minä itse. Kehon käsillä. Ilmankos tuntui jotenkin niin kovin luontevalta se tekeminen. Silleen kovin helpolta siihen nähden että oli näille käsille ensimmäinen, tekijälleen ehkä sitten matkan varrella ties kuin mones.

 

Palat vain loksahtelevat paikoilleen kun katsoo elämäänsä taaksepäin. Kun näkee sillä kaikella kirkkaudellaan kokonaisuuden. Minä kehossa. Tarkoitus tälläkin. Tiedän. Töitä.

Se valtava anteeksianto ja armo itseään kohtaan kun ymmärtää miksi. Kun keho halunnut sitä tuota ja tätä, ja ollut vain tehtävä niin. Kun toinen repii toiseen suuntaan ja toinen veisi toiseen, sinne järkevämpään suuntaan (kyllä pystyy sanomaan järkevämpään, jos näkee kokonaisuuden). Ja ehkä juuri siksi ego on hengen edessä ja tiellä, on tehtävä ne kaikki kikkakolmoset ja sataset jotta saa niitä kokemuksia joihin vain ego pystyy kehoa pyöritellessään. Enää niihin ei ole tarvetta, ainakaan ihan kaikkiin. Todellakaan.

 

Siitä olen hyvin erityisen iloinen että olen kirjoittanut matkani muistiin. Että kuulin sanojen taa jotka muistuttivat kirjoittamisesta. Voisin kirjoittaa matkastani helposti romaanin. Täyttä satua ja kuitenkin totta. Alkaisi tietenkin sanoilla "olipa kerran", nimi olisi "Kohti ääretöntä ja takaisin". Hymyilisin jokaisen kirjoitetun sanan kohdalla.

Kuinka hauska on lukea nyt sanoja, jotka tulleet egon takaa kehon kirjoittamana. Kuinka hauska on lukea se oma matkansa alusta tähän pisteeseen.

Alku ei ole kehon syntymä vaan se, kun tajusin tunnistavani katseen. Sen joka sellainen, että tunnistin sen kehonakin, nahkaisena ihmisenä. Katse, joka johti tähän päivään. Katse, joka syvyydellään pysäytti ja jätti alleen kaiken muun. Kaiken. Syystä jonka ymmärrän nyt. Paljon on sanoja ennen sitäkin, mutta ne egon kipuilua turhuuden yltäkylläisyydessä. Sanoja, jotka egon kipuilua olematta sitä kuitenkaan. Muistan riittävästi. Se ei ole niin oleellista, en ehkä haluaisi lukea. Ehkä siksi olemassa ja kuitenkin poissa.

 

Huomenna on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Niistä jokainen on kaunis, aivan valtavan kaunis ja kirkas. Jokaisesta olen kiitollinen ja jokaisen elän hetkestä nauttien. Jokaisessa hetkessä suuri kiitollisuus.

Meistä jokainen tehkööt huomisesta itsensä näköisen. Millaisena sinä näet itsesi?

 

Niin ja rumpu. Tämän päivän kunniaksi, kiitoksena kaikkeuteen.

Tuli pienen pieneksi hetkeksi käteen, keho kuunteli.

Rumpu, jossa rakkauden syvyys ja korkeus. Se on hyvä rumpu. Siinä on hyvä ääni, se soi kauniisti. Asettuu omansa käteen täydellisesti.

Vielä hetki ennen töitä.