Oli huikeeta katsoa aamulla peiliin, siellä olikin ihan uusi tyyppi. Se tyyppi on aika jees. Taidan olla rakastunut.

 

Yö kuljettu jonkun vierellä, katseltu sitä kaikkeutta, katseltu sitä voimaa joka kaikkeudessa kulkee. Pidelty sitä käsissä ja sitä opeteltu. Omaan tahtiin, pala kerrallaan, opettelen. Haluan oppia, kerrankin oppimisen ilo ja riemu on ihan suunnaton. Jotenkin jo osaan, jotenkin se kaikki on jo, tulee vaan pintaan. Käsissä on kaikki. On ollut ja on.

 

Tuntuu että olisi palannut vuosikymmenien jälkeen pitkältä vaellukselta kotiin. Tuntuu että olisi palannut lapsuuteen. Tiedän nyt, että silloin olin vapaa, osasin ja tiesin. Sen kaiken minkä tänäänkin.En ollut yksin, en kokenut yksinäisyyttä. Kuljin metsissä, olin siellä kuin kotonani. Eläimet. Kaikki. Ne oli ystäviä, oli helppo olla. Olla ja jutella, ilman sanoja. Se kaikki oli itsestäänselvää. Kaikki on ollut käsissä ihan koko ajan.

Saattoihan se lapsuuden helmi kirkkaudessaan tietää mitä teki. Suojeli kasvurauhan ja ympäristön lapsen hyväksi kulkea. Ehkä oli hänkin oman reittinsä kulkenut ja kotinsa löytänyt. Ehkä oli hänelläkin omansa vierellä kulkenut. Jätti kuitenkin lapsen muistiin jäljen, jotta osaisi vaellukseltaan ihminen takaisin kotiin. Oikealla hetkellä.

Kai se on pitänyt vaeltajan reittinsä juuri näillä poluilla kulkea takaisin kotiin. Kuinka on ollut valtava ikävä, nyt vasta tajuan kuinka valtava. Kuinka suuri on se rakkaudentunne sisällä kun löytää takaisin. Kotiin. Kotiin, jossa on pöytä. Pöytä ja kodin lämpö. Perhe, jota ollut ihan valtava ikävä. Rinkka ja trangia kaapissa. Lämmittelen rakkauden liekeissä ja katselen pöytää. Se on kauniisti katettu.

Minun kotini. Minun rakkauteni.

 

Tämän enenpään en tällä hetkellä pysty. Ei ole sanoja. Ei yhtään sellaista, joilla voisi sanoa sen mitä haluaisi.

Ihminen nöyryydestä ja kunnioituksesta sanaton. Kerrankin ihan hiljaa. Ehkä juuri siinä hiljaisuudessa pystyy kertomaan sen mitä haluaa.

 

"Kiitos"