Unelmat ja haaveet. Niinpä niin.

Unelmat ja haaveet, joita uskaltanut ajatella, ihan ajatuksissa tai ajatusten takana. Unelmat ja haaveet, jotka ääneenkin sanottu, lempeydellä ja rakkaudella tai kyynelien lomasta hiljaa kuiskattu, sillä hetkellä kun jalat on alta pettäneet, eikä ole enää mitään muuta kuin unelmat ja haaveet. Tuuleen hiljaa kuiskattu.

Muistan ne, jokaisen niistä.

Maallista mammonaa en ole osannut toivoa, jotain mitä sillä ei saa. En ole osannut ihmistä osoittaa. En ole osannut maalliseksi pukea haaveitani, suurimmat tunteina.

 

Saisinko vielä joskus, edes vielä kerran elämässäni nähdä sen katseen jonka lapsuudesta muistan? Pyyteettömän rakkauden, sellaisen josta näen sielun syvyyden. Sellaisen, josta näkisin omankin kauneuden.

Saisinko lempeyden ja rauhallisuuden kulkemaan lämpönä ympärillä? Jotta oppisin itsekin niiden kauneutta kantamaan ja tarvitsevalle antamaan.

Saisinko kotini hiljaisuuden ja rauhan, metsän, ympärilleni, jotta saisin levähtää? Jotta voimassani pystyisin kulkemaan ja sitä kantamaan.

Saisinko vapauden? Saisinko sen vapauden jolla valo loistaa loistoaan.

 

Sain. Sen kaiken ja paljon muuta. Kaiken. Ihan kaiken.

Olen niin arvokas, että ansaitsin sen kaiken.

 

Siinä se. Sana "ansaita". Sana joka pyörii ajatuksissa. Sana, jolla jokin suuri merkitys, jonka ymmärtäminen tärkeää. Ehdottoman tärkeää. Saa pyöriä, saa etsiä tietään, aukeaa oikealla hetkellä.

Minä kuitenkin niin arvokas, että ansaitsen tämän kaiken. Niin arvokas, että ansaitsen tämän ja vielä paljon muuta, koska minua rakastetaan niin paljon. Koska rakastan itseäni niin paljon että ansaitsen tämän kaiken. Olematta itserakas, itsekeskeinen narsisti. Rakastan itseäni, koska olen kaunis, koska olen. Minä.

 

Minä en ansaitse paskaa niskaani, koska olen niin arvokas. Koska olen minä. Minä.

Minä ansaitsen rakkauden koska olen arvokas helmi. Minä olen niin kaunis timantti että ansaitsen sen hyvyyden ja kauneuden. Vain sen.

 

Miten on voinut ihminen minussa ajatella sanan "ansaita" niin toisella tavalla?

Miten olen voinut kuvitella ettei kukaan ansaitse minua koska olen niin huono, ettei kukaan ansaitse saada käsiinsä tälläistä kukkaa koska se maahan tallottu, rikki ja ruma? Miten pitänyt itseäni niin mitättömänä ja surkeana, rumana, ettei kukaan ansaitse tälläistä. Että olen niin huono ettei kukaan ansaitse minua koska ansaitsee hienoudessaan niin paljon parempaa.

 

Ja paskat.

 

Minä olen niin arvokas että minä ansaitsen sen kaiken. Ihan tasan kaiken. Ja vielä vähän päälle. Koska olen niin arvokas.

Unelmani ja haaveeni. Ansaitsen ne. Koska olen arvokas, timantit on.

 

Siinä se.

Riittikö? Aukeaako? Jäitkö miettimään?

Ajattele huolella ja ihan loppuun saakka, tämä sitä että loppu tulee itsestään..

Koska Sinä ansaitset sen. Juuri Sinä. Ansaitset sen kaikessa kauneudessasi.

Unelmasi ja haaveesi.