Haloo! Nyt on laskeva kuu! Nyt kuuluisi levätä.

Mutta ei. Ei levätä sitten, mitä sitä pakoilemaan ja kiertelemään. Lyödään kiinni sitten siihen kipeimpään ja herkimpäänkin asiaa. Helpottaako sekin, jos sen kirjoittaa ulos?

 

Tunteet. Läheisriippuvuus. Rakkaus. Ystävyys. (ja vittu läheisriippuvuus tai ihan sama mut jotain sellaista kuitenkin. Pakko saada kirjoittaa sekin kirosana, perkele.) Voi tsiisus, että voi pelottaa kirjoittaa näitä sanoja. Jos tämä on testin tai kokeen paikka, niin nyt sitten alkaa kertoimet piisata. Jos taas kohta oppia, niin vetäkää vaan koivuhalolla päähän, kiitos, menee ainakin viesti perille. Naurattaa.

Oletetaan että ihmisellä on 100 hernettä kuvastamaan järkeä ja tunnetta. Minulla se yksi yksinäinen herne kolisee jossain kallon perukoilla ja surkeana etsii ystävää. Jota ei ole. Koska ne kaikki 99 muuta hernettä edustaa tunteita. Se on kuitenkin, kaiketi kaikkien onneksi sellainen kovaksi kuivanut, sitä ei haittaa se jatkuva puokkoilu pitkin kallon seiniä, se ei mene rikki. Mutta siis suhde on se, yksi vastaan 99. Reilua. Tällä kuitenkin siunattu. Aina ja suurinpiirtein kaikki aina tunteella ja tunteissa. Siihen toki tottunut, mutta nyt alkaa olla kertoimet sellaiset että istun ja hengittelen. Muuhun ei ihan aina pysty.

 

Seuraavaksi otetaan minä ja se ihminen, jonka läsnäolo elämässä pysäytti. Ihan tasan kaiken. Niille jalansijoille. Loppui vaihtoehdot luonnollisesti myös tunteiden osalta. Eipä paljon kyselty. Ihminen, joka opetti sanomaan toiselle ihmiselle "minä rakastan sinua". Ihminen, jonka kanssa opettelin sen koko skaalan laidasta laitaan. Ei ollut vaihtoehtoja.

Sen jälkeen lyödään eteen ihminen, että tajuat homman kokonaisuuden alusta saakka, tiedät lopputuloksen jossain syvällä itsessäsi ja kuitenkin hymyillen hyppäät. Ihminen, joka opetti sen rauhallisuuden ja hellyyden. Sen, mille tuntuu, kun pidetään kuin kukkaa kämmenellä.

Ensimmäisen kanssa opettelin antamaan, toisen kanssa ottamaan vastaan. Skaala käyty läpi. Setti selvä.

No. Niinhän minä luulin. Luulin kuopanneeni sen kaiken niin syvälle että se ei enää auringonvaloa näe. Luulin ja kuvittelin.

 

Kiero elämä. Sillä on pistolapio.

 

Kun katselee kahta sielua ja niiden olemista, näkee niiden olemisen syvyyden ja kokee tällä kapasiteetillä niiden tunteet, niin on sormen sijasta käsi rannetta myöten suussa, kun ei tiedä eikä ymmärrä. Eikä varsinkaan tajua. Mitä tehdä.

Järki huutaa melko kovaa ja suurella fontilla, että toinen on peili sinulle, peilaat toisesta itseäsi ja näet itsesi, senkin pönttö torvi, itsesi. Opettele nyt jo hitto vie näkemäsi tunteet itsesi kanssa, opettele rakastamaan ja kunnioittamaan itseäsi. Pönttö.

Kuulen ja ymmärrän. Tajuan. Mennyt perille. Ja järki voitolla, se kun on niin kovapäinen kun on reppana joutunut aina selviämään ihan itse ja yksin minun kanssa. Tietää kyllä että kuulen. Ja että ymmärrän.

Ja sitten ne 99 muuta hernettä, tunteet. Kuinka paljon niitä kiinnostaa järjen huutaminen mistään peileistä? Ei tippaakaan, ei sitten vähäisimmässäkään määrin. Niille kun se on ihan sama. Mitä järki huutaa, huutakoot.

Jepjep. Ja sitten minä yritän ihan hirveesti tasapainoilla siinä välissä pitäen huolta siitä järjenäänestä ja pitää kurissa tunteet. Minä tiedän kyllä ihan tasan tarkkaan mitä se on sitten jos se 99 herneen lauma saisi yliotteen ja pääsisivät täyteen ääneen. Tiedän, todella, ja siksi karjunut niille kuria ja ruotua. Kai sitten itseni kanssa riittävän kauan elänyt.

 

Kohdata sielujen tunteet ihmisenä. Olla ihmisenä menemättä siihen mukaan käyttäen koko kapasiteettia. Kun jo se luokkaa 20 hernettä aiheuttaa sen, että on ihan puhtaasti ikävä toisen luo. Ei pelkästään ihmisenä, jonka sisällä sielu huutaa toista vaan ihan jo pelkästään vain ja ainoastaan ihmisenäkin. Ikävä. Ihmistä ja olemisen helppoutta, syvyyttä. Ja se kaikki muu mitä en osaa sanoiksi pukea. Tuntea se kaikki ja antaa toiselle vapautensa. Siinä se. Ihmisessä egon tasolla roikkuminen on totaalisen kiellettyä ja muutaman kerran on oma käsi egoa ravistellut sen suhteen niin että tukka on pöllynnyt, on mennyt perille. Sieluja saa katsella ja niiden lämmössä saa olla. Se on ok.

 

Nähdä se katse. Sieluna. Entisestä. Kertoimet tähdissä saman tien. Ja korkealla.

 

Niinpä. Helppoa en edes pyytänyt. On tää kuitenkin aika kivaa elämää.