Vesi virtaa jatkuvana ryöppynä uomassaan.

Ei pysty kuin katselemaan sen pyörteistä kulkua. Seison rannalla ja katselen.

Rauhassa ja rauhallisena. Kaikki on hyvin. On vain katseltava.

Vettä ja kotkaparvea joka lentelee taivaalla. Niiden lento heijastuu kaikkeudesta veden pirstoutuessa timantin lailla hohtavina helminä jokaisen kiven kohdalla, jotka murtavat virtaa. Katselen niiden lentoa yhtä lumoutuneena kuin veden virtausta.

Kaikki se kaikkeuden kauneutta.

 

On pureuduttu syvälle sisimpään. Sinne saakka mihin en laske ketään. Sinne, mihin on muutama vain kävellyt, mutta minkä ovia en avaa. En osaa, en pysty. Ruostuneet kii. Haluaisin, mutta en saa auki.

Sen kanssa tehty paljon töitä. Sen kanssa työskennelty viime hetket. Tiiviisti. Opetettu ja näytetty. Purettu vanhoja pelkoja, näytetty kuinka turhia ne on. Ettei enää tarvitse pelätä.

Näytetty ja kerrottu mikä omaa, sitä mikä minua.

Tiedän mitä edessä on. Tiedän että vihdoin edessä se, joka niin paljon vahvempi että pystyn, osaan ja ennenkaikkea uskallan. Avata ne ovet.

Kaikella rakkaudella. Suojassa ja turvassa. Itseltäni.

Vihdoin.

Hetki vielä.