Taas ja jälleen päivä, että joutuu istumaan ja ihmettelemään. Ja keskittymään ihan vaan hengittämiseen.

Niinkuin todettu, sitä kun tajuaa että se pöytä, jolle olet elämäsi rakentanut, ottaa ja palaa, poltetaan, niin hetki taitaa mennä ihan vaan hengitellessä. Sitä tuhkakasaa katsellessa joutuu miettimään ihan tosissaan, ihan tasan ihan jokaikisen asian suhteen, että minkälainen se mahtaisi olla se seuraava pöytä. Pöytä, jolle sitä elämää rakentaa. Onko se iso, pieni vai jotain siltä väliltä? Onko se pyöreä, neliö vai kenties soikio? Onko se niin matala, ettei tuoleja tarvita? Niin korkea, että tarvitaan baarijakkarat? Vai sellainen ihan normaali? Penkit vai tuolit? Jos tuolit, niin minkälaiset? Istuinosa puuta, metallia, muovia, rottinkia? Kangashuppu? Rusetti? Pöytä puuta vai kenties kiveä? Vai jotain muuta? Maalaistyyliä, retroa? Jotain muuta? Musta, valkoinen vai sateenkaaren kaikki värit? Jotain siltä väliltä? Pöytäliina? Minkälainen? Väri, koko, materiaali? Ja niin edelleen. Tämä nyt tätä.

Toisaalta. Trangiassa on astia, josta ruuan voi syödä. Se ei tarvitse pöytää, kun siinä on kahva josta pitää kiinni. Se kulkee sangen kätevästi pienessä tilassa mukana.

Tuntuu, että taidan nyt hetken mietiskellä elämää. Tarvitsenko pöytää laisinkaan vai voinko pakata trangian rinkkaan ja kulkea vapaana? Tuoko se pöytä mukanaan valintoja, joita pakko lukita ja lukitsemalla sen yhden joudut hylkäämään kaikki muut, etkä voi tietää mitä niiden takana olisi ollut?

Onko parempi kulkea trangia rinkassa hetkestä hetkeen ja antaa hetken kuljettaa seuraavaan?

Luulen että tämä on se kohta tätä elämää, että minä valitsen rinkan ja trangian. Metsä on täynnä kantoja, jotka soveltuu pöydäksi, jos sitä kaipaan. Taidan tuumailla pöytään liittyviä kysymyksiä ja valintoja ihan rauhassa, pöydän aika kun tiedän millainen olisi hyvä. Sellainen että voin sen edessä sitten olla ja istua, sitä hellästi silittäen ja sen kauneudesta nauttien.

Voi myös miettiä, että onko rinkan pakkaaminen pakenemista? Että jos tiedät tarvitsevasi sen pöydän ennenmin tai myöhemmin. Toisaalta. Onko Nuuskamuikkunen onnellisempi tai onnettomampi kuin Muumipappa? Vai onko molemmilla ihan yhtä hyvä olla? Toisella pöytä, toisella rinkka.

 

Vastuun pakenemista vai kulkemista hetkestä hetkeen? Vastuun kantamista itsestään ja istumista pöydän äärellä? Kun en minä tiedä. Kun minä en tiedä mistään mitään. Kun se tuttu ja turvallinen pöytä on poltettu. Läjä tuhkaa. Hitsinhitsi.

Ihan pihalla.

 

Ja jos pohtiminen rinkan ja pöydän välillä ei piisaa, niin läjään voidaan lisätä toki vielä pöydän päällä olevien koristeiden määrä, laatu ja ulkonäkö, tai rinkassa välttämättömien remmien ja taskujen määrä ja laatu, sijainti. Eli läjään voidaan lisätä vielä sellainen tunteiden kirjo ja määrä, että sanat ei riitä kuvaamaan. Kertoimet on tähdissä. Pidän niitä käsissäni enkä tiedä tippaakaan mitä niille tekisin. Laitanko koristeeksi pöydälle vai rinkan taskuun, vai pidänkö vain käsissä?

Kaksi kertaa olen elämäni aikana ne laittanut taskuun ja pöydän koristeeksi, ne, joissa ei ollut näitä kertoimia. Ei kertoimia laisinkaan. Huhhuh. Tiedän mitä se on sitten jos nämä koristeet loistaa kauneuttaan pöydällä tai kuinka on rinkka kevyt näiden sitä kantaessa. Taidan silti pitää kädessäni ja katsella niitä. Miettiä. Kerrankin miettiä. Joskus ei ole ollut valinnan vaihtoehtoa. Nyt on. Sellainen niin suuri asia, joka on myös niin järjettömän herkkä ja kipeä, että taidan ihan ajatella. Kaksikin kertaa. Jos testiä tämäkin, niin kiitti vaan...

 

No. En minä helppoa pyytänyt enkä helppoa saanut. Ja kuitenkin kaikki niin äärettömän yksinkertaista ja simppeliä. Elämä valintoja täynnä. Tuntuu että on otettu pois se kaikki tuttu ja turvallinen, tilalla ei ole yhtään mitään. Ei mitään.

Valintoja täynnä. Enkä minä tiedä mistään mitään.

 

Harkinnut aloittamista peilin edestä kysyen "kuka sä oot?".