Työkakaluarsenaalli laajenee koko ajan.

Tuntuu että seison työkaluvarastossa ja että joo-o, hyllyt on täynnä kaikkea kivaa ja juuri oikealla hetkellä syttyy spottivalo valaisemaan seuraavaa vekotinta, "katos tätä, tää on tämmönen ja tää niinku toimii näin".

Yksikään ei ole vieras, tunnistan kyllä joka kerran kun lamppu syttyy, nousee pintaan tuttuna ja turvallisena. Juuri sellaisena kun pitää, juuri silloin kun pitää. Juuri sillä hetkellä muistan ja osaan. Tiedän että jostain niin kovin tuttua.

 

"Kirja. Laita kansi kiinni ja anna eteenpäin, siihen on lupa. Se haetaan kyllä. Sinun ei tarvitse sitä kantaa."

 

Pumpulissa olen polkuni ja tämän elämäni tähän saakka kulkenut, suuressa varjeluksessa ja suojeluksessa. Kauniisti on kannettu ja särkyvää suojattu. Nyt aika nähdä ja tehdä. Nyt voima riittää, enää ei mene rikki.

Kolmio kääntyilee juuri siihen suuntaan miten ja missä ja milloinkin sitä tarvitaan. Toimii täydellisesti. Toimii kaikkeuden kauneudella ja valolla juuri oikealla hetkellä, juuri oikealla tavalla. Tämä hyvä näin. Sen voimaa tarvitaan.

 

Ihminen syystä kaukana jossain takana, ego ei pääse osailemaan ja määräilemään. Syystä ei ole pinnassa kertomassa mielipiteitään. Jos olisi, niin tämä menisi aivan toisin. Juuri sillä väärällä tavalla. Se ei poista sitä ihmisen kipua ja tuskaa. Suuria on ihmisen läpikäytävät asiat ja tunteet, nekin vain kohdattava jotta pystyi laskemaan irti. Koska on laskettava irti. Lempeästi, mutta varmasti. Asioita ja tunteita joille on on ollut aikansa ja paikkansa, tunteita jotka kantaneet tähän saakka, asioita joista laskettava irti jotta askel kantaa oikeaan suuntaa. Aina ei kaikki ole auringonpaistetta. Lempeys, rakkaus ja kiltteys niitä joiden edessä polvillaan. Joskus on vaan pakko ja sillä hetkellä laskettava irti.

Niin se vaan menee.

Tämä hyvä näin.