Huomaan muutoksen.

Mitä syvemmälle menen itseeni, siihen hiljaisuuteen mikä ympärille laskeutuu, sen selkeämmin näen ympärilleni. Ihmisyys jää hiljaisuuden taa, lakkaa olemasta, näen ihmisyyden taa. Koen voimakkaasti syvemmän todellisuuden ,sen minulle oikean. Teennäisyyden, pelon ja opittujen mallien takana olevan. Aidon ja syvän.

Hymyilen.

Olen oppinut, olen ymmärtänyt.

Koska niin vahvasti itsessäni. Nyt tajuan. Pitää olla omassaan, jotta ymmärtää ympärillään olevan. Että se ei ole minua, ymmärtää katsella ympärilleen omassa kuplassaan, jotta näkee ja jotta ymmärtää näkemänsä.

Tiedän itseni. Näen itseni. Tunnen itseni.

Nyt aika nähdä itsensä ulkopuolelle. Ja ymmärtää olevansa sivustakatsoja.

 

Ensin piti rypeä asiat selviksi itsensä kanssa. Opetella itsensä, rajat ja voimavarat.

Kasvaa sellaiseksi kun on. Kasvaa pelkojen yli, tallata niistä jokainen jalkoihin. Ymmärtää että pelosta kasvaa kieroon, pois omasta muotista. Pelot ehkä kasvattaa vartta, mutta jättävät juuret melko heikoiksi, mikä tekee sen että tuulessa ja tuiskussa lähtee niiden mukaan. Jos ei ole juuret pitämässä paikallaan.

 

Aika katsella ympärille. Menemättä mukaan näkemäänsä. Ymmärtää mitä näkee ja miksi.

Aika laajempien kokonaisuuksien.

 

Tämänkö takia se niin napakka, samalla hyvin lempeä "mikä sinä olet. Mieti mikä sinä olet". Ja nimenomaan mikä, ei kuka. Ihminen on kuka, ihmisyyden takana mikä. Ihmisyyden takana keho lakkaa olemasta. Ihmisyyden takana ei tarvitse lomakkeisiin kirjoitella osoitetietoja eikä allekirjoituksia. Ihmisyyden takana se kaikkeuden kauneus, tähtien valo ja kirkkaus. Kaikkeus.

Meissä jokaisessa.