Se on jo sanoina kipeä.

Tunteena kipein. Pahin kaikista. Aikuisiän painajainen. Kasvun pahin este. Kipeistä kaikkein kipein.

 

Lapsuudessa vierasta. En muista kokeneeni sitä. Oli hyvä olla.

Oli metsää, oli eläimiä. Oli katseen rakkaus. Oli turvallista.

 

Nuoruuden hulluutta. Fyysisen kehon kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. Silloin. Iski kiinni kuin hyeena saaliiseensa. Väsyttäen raateli ja tappoi sen lapsuuden helppouden, sen lapsuuden viattomuuden alleen roikkuen kiinni veri valuen. Sai otteen joka hautasi alleen värien maailmaa kohti varjojen hämäryyttä. En ymmärtänyt. Kukaan ei kertonut ja olisiko ollutkaan sanoja. Oliko se kaikki kuitenkin vain perustaa kasvulle?

Kaikki ne riidat sen läheisimmän kanssa, sellaiset jotka tuhosi paljon siitä turvallisuudesta. Kaikki ne alkoholilla turrutetut hetket. Ne valkeat napit, jotka käsi huuhteli alkoholilla kurkusta alas. Sekinkö kun oma käsi raateli kehoa kuin vierasta. Kasvualustaako jokainen niintä öistä, jotka keho vietti muka nauttien, heräten aamulla milloin mistäkin.

Se kipu ja tuska yksinolemisesta, siitä kun se tunne ilkkui ja pilkkasi nuorta ja kokematonta. sitä ihmistä, joka ei osannut kuin kuunnella ääntä. Kehon, egon, loputonta rienaamista. Armoa antamatta, kehoa raadellen.

Kaikki se kipuko kasvualustaa tälle kaikkeudelle mikä nyt? Se pelkoko jotain mitä tarvitsi kasvaakseen?

Kaikki se pimeys elämässä. Se kehon valtava kipu, tuska ja ääretön ahdistus. Ilman sitä kaikkea olisinko tässä ja nyt?

Kasteliko jokainen niistä kyyneleistä maaperää syvältä vastaanottamaan kun on aika?

Pitikö se yksinäisyyden helvetti käydä läpi että sen muistaa ja että sen yli pääsee kasvamaan. Sekö on osa jotain oppiläksyä sielulla tässä kehossa?

En tiedä. Tiedän että sen yli on kasvettu. Vihdoin, kaiketi vuosikymmenien työn jälkeen, se tunne on käsissä. Katselen sitä. Ei mitään muuta. Katselen sitä vielä hetken miettien mitä sillä tekisin. Mihin sen laittaisin. Nyöränä ja kiitollisena siitä, että se on kädessä, pois sisältä. Surullisena siitä, kuinka paljon se satutti ja kuinka paljon se rikkoi. Tiedän. Vain kehoa, jäljet kuitenkin jättäen. Sellaiset joiden kantaminen muistoissa on raskassa. On hetkiä, että ne kaikki muistot haluaisi oksentaa ulos itsestään. Hetkiä kun kyyneleet valuu kasvoilla ja keho pettää alta. Sellaisia hetkiä, jolloin hiljaa rukoilee jossain ajatusten takana syliä, johon saisi kiivetä koska sattuu niin paljon että sattuu.

 

Sielu ei ole yksin. Se ei ole koskaan ollut yksin. Se ei tule koskaan olemaan yksin.

Kuulen sen. Koen sen. Tunnen sen.

Olen kävellyt egon yli. Olen katsonut sitä silmästä silmään ja voittanut sen.

 

Se on kädessä. Niin pienenä ja hauraana. Häviäjänä.

 

Silti. Vieläkin katselen sitä yksinäisyyttä. Vieläkin kyynel kasvoilla katson ja teen luopumista. Jostain mikä satuttanut eniten. Kuitenkin siitä tutusta, jostain minkä kanssa elänyt, jostain minkä tiedän ja minkä osaan. Luopumista.

Enää ei kipua. Joku sellainen tunne, jolle en osaa antaa nimeä. Epävarmuutta?

 

Tiedän että en ole ihmisenäkään yksin. On kaverit. On ystävät. On ne sitäkin läheisemmät, omat ihmiset, jotka elämän helmiä.

Ne kaikki, ja paljon muuta. Niin äärettömän paljolla siunattu. Niin äärettömän paljosta kiitollinen. Niin kiitollinen että siihen tunteeseen kuuluu myös nöyryys. Ja siksi ehkä se epävarmuus. Kuinka paljoon on lupa? Kuinka paljon saan elämältä vielä pyytää, kun olen jo niin paljon saanut? Onko minulla oikeutta toivoa, haaveilla ja unelmoida vielä yhdestä? Siitä kaikkein tärkeimmästä, kauneimmasta ja kaikkein suurimmasta?

Rakkaudesta. Siitä jonka sen vanhan ja viisaan katseessa joskus kauan sitten lapsena näin. Sen, joka nyt sielun lähellä sieluna kulkee. Sen, joka lasta rakasti niinkuin lasta puhtaimmillaan rakastetaan.

Saako se haave olla jossain olemassa? Haave siitä katseesta, joka katsoisi ja josta sen saman näkisin. Sen sielun rakkauden. Sen aidon ja puhtaan. Tiedän. Ja ymmärrän. Olen itse se rakkaus. Olen itse se, joka sitä kantaa.

Ehkä ihminen sielun ympärillä vain kaipaan niin valtavan paljon sitä ihmistä. Ihmistä, jonka katseessa loistaisi se sama, mikä omassa. Ihmistä, joka kulkisi mukana. Ihmistä, joka olisi vierellä. Ihmistä, jolle voisi kertoa. Ihmistä, joka ymmärtäisi ilman sanoja. Ihmistä, joka eläisi vierellä.

Ihmistä, jolle voisi kuiskata "Saisinko hetkeksi tulla syliin ja levätä?".

 

Kuitenkin myös ihminen.