Hetken olen mietiskellyt. En edes muista milloin kuulin ensimmäisen kerran jossain ajatuksissa sen kysymyksen "No. Miten on, vieläkö jatketaan? Jaksatko? Haluatko?". Luulen, että tovi sen jälkeen kun on naulapyssyllä naulattu jalat kiinni peruskallioon, tovi sen jälkeen kun elämään tuli se, joka pysäytti kaiken. Pysähtyminen. On aika ennen sitä ja aika sen jälkeen. Vedenjakaja. Tovi sen jälkeen.

Kerta toisensa jälkeen, sopivin väliajoin se hyvin kauniisti kysytty kysymys. Vieläkö. Jaksatko. Äärettömän korrektia toimintaa. Tiesin, että minulla oli koko ajan olemassa vaihtoehto. Olisin voinut kääntyä polulta jollekin toiselle, siihenkin oli lupa, täysi vapaus. En halunnut kääntyä. Kerta toisensa jälkeen kiitin, että kysyttiin. Kerta toisensa jälkeen vastaus oli "Kyllä. Minä jaksan. Minä haluan jatkaa. Kyllä. Antaa tulla vaan.".

Vuosia niin. Näytettiin tavalla tai toisella jokin opin ja kasvunpaikka. Ja kerta toisensa jälkeen se hellä varmistus, vieläkö jatketaan? Tiesin koko ajan että en polkua kulje yksin. Tiesin, että koko ajan vierellä kuljetaan ja katsotaan perään. Pehmeää hellyyttä ja lämmintä rakkautta sitä pientä kulkijaa kohtaan, joka omin askelin tietään opetteli kulkemaan. Tunsin koko ajan olevani suuren suojeluksessa. Oli turvallista oppia, kasvaa ja kulkea eteenpäin.

 

Vuosia näin.

Sitten vihkimys. Muuta sanaa en sille keksi.

En muista sitä enää kovin selvästi. Muistan olleeni autossa ja muistan että tajusin tipahtavani reaalimaailmasta jotenkin pois, Siellä se tuli oikea hetki keskellä metsäteitä. En tiedä vielä tänäkään päivänä mitä ja miksi, eikä minun varmasti tarvitsekaan ymmärtää. Muistan alttarin, muistan että vierellä niitä omia, kasvottomia. Muistan että läsnä myös ne kaksi helmeä, jotka ihmisinäkin jossain lähellä läsnä. Muistan vain nöyryyden ja hetken juhlallisuuden.

 

Matka jatkui eteenpäin. Säännöllisesti toistui edelleen kysymys "vieläkö?"

 

Vala.

Vain pieni hetki sitten. Kalliolla. Suojassa. Yksin. Valon alla.

Jokainen minun näkymättömyysystäväni oli läsnä. Tila oli iso valoisa sali, Värejä jotka oli minulle aivan uusia, värejä joille minulla ei ole nimeä. Kimaltavaa. Valoina tähdet, lattiana maa, kallio. Ne kaksi ystävääkin, joiden huumorintaju aivan posketon, oli vetäisseet tyllipitsimekot päällensä. Nauratti. Jälleen läsnä myös ne kaksi helmeä, jotka lähellä myös ihmisinä.

"Kuun tytär, tähtien valolla siunattu. Haluatko? Haluan. Lupaatko? Lupaan."

Valat vannottu sanoilla jossain ajatusten takana. Ilman sanoja.

Tiedän mitä kysytty. Tiedän mitä olen vastannut.

 

Valani olen vannonut.