Kasata virran tuomaa ja antamaa, miettiä ja katsella kuohujen rakentamaa kokonaisuutta.

Tuli tarpeeseen. 

 

Rauhakseni otan aikani ja istun. Kädet jalkojen ympärillä vain istun ja vain olen. Ihmettelen maisemaa.

Annan palojen loksahdella paikoilleen, annan niiden muodostaa sitä kuvaa, jota jo näen. 

 

Silittelen ajatusten kaunista helminauhaa.

Katselen kuljettua polkua, sen kivikkoja ja kukkaketoja. Metsiä ja vuoria. 

Sitä kokonaisuutta mikä kuljettu, sitä kokonaisuutta minkä kuohuissa ja kuohuista selvinnyt. 

 

Näkymä on kaunis. Ihan sanattoman kaunis. 

Kauniisti on polku rakennettu olemaan, kauniisti on käynti saatellut askelta aina seuraavaan. 

 

Miten taidokkaasti rakenneltu kokonaisuuden mahdollisuuksia olemaan, 

miten järjestelmällisesti kohtaamisten kauttakin autettu aina seuraavaan. 

Hienosti olen suunnitellut, hienosti on suunniteltu, tuettu jotta jää olemaan. 

 

Niin. Jokainen kuljettava askel raivattava itse. 

Itse ja ihan itse, se vaan on tehtävä itse. 

Vaan sepä vaan eriasia kun yksin. 

 

Siitä tykkään, se näyttää hyvälle, tuntuu hyvälle. Se, että itse sen olematta yksin. 

 

Niitä sieluntason soppareita, enemmän kun riittävästi. Niitä on paljon. Mahdollistaneet sen että itse sen tarkoittamatta samaan kuin yksin. 

 

Ja ne on hienoja soppareita. Jokainen täysin uniikki, joka ikinen kirjattu olemaan just se oikea, just se sellainen joka sopiva. Täydellinen.

 

 

Niitä soppareita, niistä ihan jokaista miettinyt, mietin. 

 

Taivas yksin tietää sen, kuinka paljon niitä ajattelen.

 

 

Taivas yksin tietää kuinka kiitollinen, kuinka suuresti rakkauden nöyryydessä kiitollinen.