Pitkä on matka ollut jälleen.

Se oma.

Se kuulostaa niin hassulle. On hetkiä jolloin pyörittelen päätäni nauraen itselleni, on hetkiä, jolloin tekee mieli itkeä.

On ollut vaikea hyväksyä itseään sellaisena kun on. Sellaisena kun kuvittelee muiden edessä olevansa. Ajatuksissa työstänyt todella pitkään ja hartaasti pelkoa tuoda itseään julki. Kirjoittaa. Sanoa. Olla itsensä.

Ajatukset tuoneet eteen monia sanoja. Diagnooseja, joita ihmiset sanoittaneet kertoakseen niillä yhteiskunnalle niitä kantavan kummallisuudesta, erilaisuudesta.

Niin. On ollut pitkä prosessi katsoa itseään peiliin vain todetakseen että niin, yhteiskunnan edessä olen erilainen. Kummallinen. Ehkä vähän toisella tavalla ajatteleva. Jonkin sortin kylähullu. On ollut jopa tuskallista myöntää se itselleen. Se, että olen erilainen. Se, että se mikä on minulle arkea ja itsestäänselvää onkin jonkun muun mielestä tautiluettelon yksi tai viisi diagnoosia. Se, että en ole yhteiskunnan kriteereillä mitattuna normaali vaan semmonen kyllähullu.

Naurattanut ja itkettänyt.

Polultani en väisty. Polkuani kuljen. Valintani olen tehnyt ja siinä pysyn.

 

Itsensä hyväksyminen.

Peiliin katsoessa ja sellaisena kun kuvittelee muiden näkevän.

Ihmisyyden tarvetta tulla hyväksytyksi. Sellaisena kun on.

 

Opettavainen pätkä polulla. Valosta varjon kautta takaisin valoon.

Tuuli vie ja tuuli tuo. Välillä oksia heilutellen.

Majakan valo loistaa onneksi niin huikealla kirkkaudella, että kokonaan ei eksymään pääse. Hämärässä sitä oppii käyttämään muita aisteja, oppimista se on sekin.