Aika menettää merkityksensä, sitä ei oikein ole, se vaan on, ja samalla ei ole.

"Lepää", muutama ihmisen tunti. Pysähtyminen katselemaan ja kuuntelemaan. Katselemaan taaksepäin, jotta ymmärtäisin kuulemani. Kuuntelemaan, jotta ymmärtäisin näkemäni.

 

"Sitoudutko siihen mitä pyydät?".

"Sitoudutko kasvamaan siihen mitä pyydät?".

"Oletko siihen valmis?".

"Sielullasi ja sydämelläsi?".

 

Kysymykset hyvin vakavia. Katseet vakavia.

 

Mitä vaihtoehtoja on? Paluuta entiseen ei enää ole. Paluuta sinne mistä pois haettu en halua. Mitä jää jäljelle? Vakavuus, jotta ymmärtäisin tekeväni isoja valintoja, sellaisia, joihin on sitouduttava itse. Vain ja ainoastaan itse. Haluttava kasvaa. Itse. Oltava se voima ja lujuus seistä sanojensa ja tunteidensa takana, seistävä itse ehjänä ja kokonaisena valon loisteessa sellaisena kuin on. Kasvettava siihen. Kannettava se mitä lahjana on saanut. Käytettävä sitä viisaasti. Lahjaa. Syntymässä saatua. Tunteet.

 

Mitä muuta voin kun vastata "Tahdon. Sielullani ja sydämestäni. Tahdon". Haluan jatkaa matkaa, tätä valittua polkua. Ehdottomasti.

 

Kuinka paljon voi olla ihmisellä ikävä sitä ainoaa, joka ymmärtää. Sitä ainoaa, jolle ei tarvitse sanoin kertoa. Sitä, joka kuulee ilman sanojakin. Kuinka paljon voi ihmisellä olla ikävä sen ihmisen syliin, jonka sielu jossain vierellä kulkee.

Sen, jolle voi kuiskata "rakastan sinua".

 

Isoja asioita. Hetken lepoon. Siipien suojassa.