Eilisen päivän teema oli ”mikä minä olen”. Hyvin vahvasti lähti tämä pyörimään heti aamusta.

Ystävämme ego, joka iskee juuri sillä hetkellä kun kuvittelee pääsevänsä sanelemaan sääntöjään ja kertomaan omia kummitustarinoitaan, kuvittelee olevansa viisas kaveri. Kaikessa viisaudessaan ja neroudessaan iski jälleen mielestään heikkoon kohtaan kuiskuttelemalla heti aamusta ajatuksiaan aivojen työstettäväksi. Aamulla, unen ja valveen rajamaastossa. Nyt kun sen jo tietää ja ymmärtää, niin osaa asennoitua huumorilla.

Kuvitteli saavansa aikaan pelkoa ja hämmennystä listalla kaikennäköisiä diagnooseja alkaen neurologian puolelta, jatkuen perussairauksiin ja päättyen mielenterveyspuolelle. Koko setti. Lista oli pitkä. Sillä aloitettu eilinen päivä. Miettien olenko sairas, hullu vai onko minut koodattu toisin kuin muut.

Niin. Kun en tiedä. Olenko minä hullu? Vai normaali? Vai jotain muuta?

 

Juttelen eläimille, ihan ääneen. Kyllä. Kohtelen niitä ystävinä ja kotona asuvia perheenjäseninä. Ihmisten kanssa en oikein osaa olla, usein tuntuu että en osaa lukea ihmisiä, en ymmärrä sitä ristiriitaa kun ihminen puhuu ja tekee toisin kun mitä näen sisällä olevan. Se on hetkittäin hyvin hämmentävää. Kun en aina tiedä mitä voin sanoa ääneen kun en oikein näe enkä ymmärrä missä raja menee, missä kohtaa toinen menossa jotta en sano liikaa tai vääriä asioita. On helpompi olla hiljaa. Eläimet on paljon helpompia, suoraviivaisia ja selkeitä kohdata. Ei tarvitse miettiä, kun on ihan sama mitä ääneen sanoo, eläimet kuulee sen äänettömän kommunikoinnin ja se on se taso millä on helppo olla. Sen osaan.  

Ajatuksissani ja niiden takana juttelen myös esimerkiksi puille, käsilläni kosken niihin. Jopa ääneen kuiskata ”kiitos” kun metsässä kuljen, omieni joukossa. Kotonani. Kiitos siitä että ovat ja että kuulevat. Metsässäkin helppo hengittää, samalla tavalla kun eläinten kanssa. Samaa selkeää ja suoraviivaista kommunikaatiota minkä voisin kuvitella että ymmärtäisi ihminen joka elänyt vuosisatoja sitten. Ne ketjun sukupolvet, jotka olivat yhtä luonnon kanssa, puhuivat samaa kieltä, elivät ja olivat luontoa kunnioittaen. Yhdessä.

Minunkin egoni kai niin vieraantunut luonnosta ja sen ihmeellisyydestä, että kuviteltuna heikkona hetkenä, unen ja valveen rajalla, kuvittelee voivansa vakuuttaa esimerkiksi niillä diagnooseillaan minun olevan sairas ja hullu. Että olisi paljon turvallisempaa antaa nyt vaan periksi, mennä lääkärin puheille, kertoa ajatuksensa ja ottaa vastaan hoito, terapia ja lääkitys, joka turruttaisi sen ajatustenvirran, kadottaisi ajatuksista sen kaikkeuden kauneuden. Jotta unohtaisin sen ja olisin vain ihminen. Koska näkymätön ja tuntematon pelottaa.

Ymmärrän sen ja kaikella rakkaudella totean kiitos, on toki huomaavaista ajatella tämäkin vaihtoehto, mutta että se ei ole minua varten. Olen tainnut saada syntymälahjana sellaisen määrän rohkeutta että en pelkää. Olen sellainen kun olen. Hymyilen ja nauran. Niin kauan kun arki rullaa, työt on tehty ja se kaikki sujuu niin että kenenkään ei siihen tarvitse puuttua niin kaikki on hyvin. En koe olevani en sairas enkä hullu. Olen minä.

Joku toinen sitä tarvitsee, hoitoa ja huoltoa. Oikeasti tarvitsee. Olen minäkin niistä ovista sisään katsonut, kynnyksestä yli astunut sen verran, että ymmärrän sen erittäin hyvin. Sillekin on paikkansa ja tarvitsijansa, en väheksy sitä, eikä sellaisen avun tarvitsija ole minun silmissäni yhtään toista huonompi tai parempi. Hän on sitten hän. Tuntuu vaan että minä taidan selvitä sillä että kuuntelen itseäni, annan vaiston viedä, koska se ei ole väärässä. Se pitää oikealla polulla, näyttää oikeaa suuntaa sille. Minulle se on kompassi, koska ajat muuttuu ja jonkun on ryvöttävä siellä pöpelikössä sitä polkua raivaten. Ja kun ihan itselleni minä sitä polkua raivaan, minä siellä kuljen, minun pöpelikössäni, minun metsässäni. Se nyt vaan tuntuu omalta polulta. Koska oman tiensä kulkija. Koska voima ja rohkeus. Sille se tuntuu. Ei ole aina tuntunut, nyt tuntuu. Olen kasvanut.

Sekin ajatus mielessä eilen pyöri, se kynnys. Tässä kohtaako nyt joku sellainen jälleen, koska jossain ajatusten takana  ”no niin, vieläkö jatketaan? Vieläkö riittää rohkeus?”. Vielä. Kyllä.

Ei mahdu eikä mene nuuskamuikkunen mihinkään muuhun muottiin kuin omaansa vaikka kuin runnoisi ja survoisi, sen suhteen olen antanut periksi. En edes enää yritä. Nuuskamuikkunen on nuuskamuikkunen. Saa olla laisensa, samoin jokainen muukin. Jokainen saa olla juuri itsensä. Kunnioitan sitä, se on hyvä niin.

Alkaa aueta ja selkiintyä elämä nuuskamuikkusena. Se ei pelota enää, uskallan kohdata sen silmät auki, uteliaisuus katseessa loistaen. Olen minä. Vapaa olemaan ja vapaa kulkemaan. Vapaa olemaan minä.

Takana on se elämä että annan kenenkään tai minkään määrittää tai määritellä itseäni millään tavalla, koska en tee sitä itsekään. Miksi pitäisi? Yksi sana, jonka sisällä kaikki.

Minä.

 

Unen ja valveen rajoilla, melkein jo yöllä, tulin tulokseen että minä olen minä. Ja onnellinen juuri siitä. Se riittää ja se on hyvä.

Se on ollut hyvä oppi. Ja iso. Äärettömän arvokaskin vielä. Se että lakkasi määrittelemästä itseään tai muita. Jokainen laisensa. Sen tajuaminen ja oppiminen vapautti ja sen soisin jokaiselle. Vapauden. Sen että ymmärtää ja uskaltaa olla oma itsensä. Jatkossakin aion jutella eläimille, halailla puita, hengittää syvään metsän rauhaa, lentää korkealla kaikkeuden syvyyksissä ja kulkea vakain askelin rakkauden kauneudessa. Yritän suoriutua arjesta ihmisten kanssa ja olla myös kiitollinen elämän helmistä, joiden edessä vapaus.

Olla oma itsensä. Minä.