Tiesin kyllä että reagoin. Osasin odottaa. Ei tullut yllätyksenä. Niitä asioita että joskus tieto helpottaa, aina se ei vain lisää tuskaa.

Siitä huolimatta, kyllä repii. Ihan tasan joka suuntaan ja ihan huolella. Se tuntuu sille kuin kehoa revittäisiin sellaisiin sentti kertaa sentti kappaleiksi ja jotka ommeltaisiin paikalleen heti sen jälkeen kun on saatu revittyä irti. Ilman puudutusta tietenkin. Repii juuri siitä kipeimmästä kohtaa. Tietenkin.

En tunne kipua fyysisesti, kivun tuo tunteet joita eteen tulee. En oikein pidä niistä kaikista, ne ei ole järin miellyttäviä eikä mukavia. Jotenkin tuntuu että jälleen kerran käytävä se kierros minkä luulin jo jääneen taakse. Toki kertoimien kanssa. Taas. Miettinyt ja kysynyt, jälleen kerran, miksi? Miksi taas tätä? Mitä minä tästä opin? Mitä tästä pitää oppia? Rakkaudesta vihaan koko setti ja koko kapasiteetilla. Järki päässä sen verran että annan sille kaikelle luvan tulla, käyn läpi ja lasken irti. En jää pyörittämään ja vatkuttamaan, kierimään ja rypemään, en myöskään lakaise maton alle.

Annan itselleni luvan, annan itselleni anteeksi.

Syvyyksistä kumpuava pohjaton rakkaus.

Mutta on myös pinnan viha, suru, pettymys, katkeruus. Käyn läpi nekin tunteet, niillä kertoimilla ja sellaisina kun ne ajatuksiin tulee. Ne ei niinkään yksiselitteisesti henkilöidy kehenkään, yksiselitteisesti liity oikeastaan mihinkään, oikeastaan ne kohdistuu kaikkeuteen ja sitä kautta itseeni. Ja kysymyksen ”miksi?” vastauksiin. Kohtaan sen kiukun. Tuntuu että elämä kohdellut epäreilusti, että kaikki on ihan järjenvastaista. Epäreilua paskaa, jota en muka ymmärrä. Niinpä niin.. Tiedän ja ymmärrän. Poistaako se kivun ja tuskan? Estääkö tieto tunteita tulemasta? Tuoko tieto ilmaa siipien alle nousta korkeuksiin näkemään kokonaisuuksia?

Niin.

 

Kuitenkin kiitollinen. Sitä kaikkein eniten. Kiitollinen siitä kaikesta, elämästä. Nöyryydestä polvillani, kiitollisuus painaa leuan rintaan. Kyllä minä näen ja tiedän. Niin suurella siunattu. Kultalusikka kädessä omaa polkua kulkien. Joskus se kulkeminen vaan repii päätä hajalle, jokaisella askeleella ei paista aurinko, joskus sataa räntää päin naamaa. Niin se vaan menee. Kasvamisen iloa ja riemua.

Tassua tassun eteen. Sitkeästi vain eteenpäin. Aurinko ja valo kuivaa sen mitä räntä kastelee. Hetkiä jolloin todella ymmärrän kuinka paljon se sitkeys voimana on. Se ettei anna periksi. Näillä hetkillä tarvitsen sen voimani. Syystä se on juuri niin paljon ja juuri niin raakaa kun se on. Muuten voisi jalat taipua alla tai kääntyä takaisinpäin tai jäädä paikalleen, kieltäytyä kuljettamasta.

 

Vain yksi vaihtoehto. Eteenpäin.