Mistä ajatuksia oikein tulee? Ei hyvä taivas sentään. Ei tunnu puro ehtyvän ei. Naurattaa.

Ja sitä ehtii paljon, kun herää aikaisin. Seksi. Sepä nyt sitten tämän päivän avaus. Ajatuksissa. Seuraava läpi mietittävä asia, irtipäästettävä, siitä melko ohueksi muuttuneesta langastakin. Siitäkin.

 

Tavailin yöllä vielä sosiaalisen median uutisvirtaan ilmestynyttä linkkiä, sen takaa tekstiä siitä, miksi jonkinsortin sielujen ihmissuhdejutut on vähän vaikeita. Sellaisia sanoja, joita mietiskelen ja tuumailen vielä pitkään ja hyvin hartaasti. Toden näköisesti pilkon ja tuumailen niin kauan että ymmärrän rivien välitkin. Sanoja, jotka herätti miettimään ja ajattelemaan. Kiitos niistä. Joskus sanat helpottaa, niin nytkin.

Helpottaa. Ymmärtää ja tajuta. Kiivetä asioiden yläpuolelle. Katsoa sieltä.

 

Niinpä. Seksi. Tuntuu sanana kylmältä ja kovalta, sanana jotenkin raaka. Pintaa raateleva.

Pitänee kuitenkin sisällään sen, mikä ollut vähän liian pitkään elämän johtotähti ja orkesterin tahtipuikon heiluttaja. Fyysisyys ollut aina tärkeää, fyysisen kehon nautinnon hakeminen ja saaminen ollut elämääkin tärkeämpää ja hyvin suuressa roolissa. Jotain mikä on määritellyt minua. Ollut minä. Asia, josta nauttinut hyvin suuresti, mutta samalla myös asia, joka satuttanut ehkä eniten. Keho. Sen nautinto.

...selkeästi tämä nyt jotenkin vähän kipeä kohta, koska joutuu ajattelemaan ja miettimään sanoja...

 

Minä tiedän mikä ero on pelkällä seksillä, fyysisen kehon nautinnon hekemisella, ja rakastelulla. Kaksi sanaa, jotka kai kuvaa fyysisyyttä, mutta jotka kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Toisessa pelkkä keho, toisessa kokonaisuus. Ja hyvä on kun tiedän. Jos en tietäisi, voisin toimia jotenkin muuten kun miten nyt toimin, vaistonvaraisesti. Päästän irti.

Sitä pelkkää seksiä kokeiltu, haettu ja saatu ihan riittämiin. Parisuhteissa ja ennen niitä. Haettu ja kokeiltu juuri niin paljon, että enää ei tarvitse. Minä tiedän ja minä muistan. Enää en kehoani niin julmalla tavalla raiskaa enkä hyväksyntää hae. Ei tarvitse.

Ei tarvitse, enkä hae, koska tiedän kahden sanan eron. Tiedän eron siinä mittakaavassa, että mikään muu ei enää riitä. Pelkkä seksi ei enää riitä, oli se sitten kuinka hyvää, loistavaa tai tyydyttävää tahansa. Se ei vaan riitä. Ennenmin olen ilman. Kyyneleet kasvoilla ja henkinen krapula itsensä raiskaamisesta ei ole sitä, mitä olisi ikävä tai mitä kaipaisin.

 

Fyysisyys ollut niin suuressa roolissa niin pitkään, että ehkä siksi näin, ehkä siksi annettu tikapuut, joilla päässyt kiipeämään asian yläpuolelle ja katsomaan asiaa sieltä käsin. Ikäänkuin ulkopuolisena. Opittava asia, iso opin paikka. Itsensä kunnioittaminen. Tikapuut asia, josta olen hyvin kiitollinen ja hyvin helpottunut. Kuin olisi painava kivi otettu pois repusta. Enää ei tarvitse repiä ja riuhtoa sen asian kanssa. Kun pääsee asian yläpuolelle.

Hämmentävää elämää ilman kehon halua. Hämmentävää kun keho ei enää sanele ihmissuhteita omalla halullaan. On vähän uutta ja ihmeellistä. Mutta niin vapauttavaa! Saan itse määritellä itseni. Saan itse päättää mitä haluan. Tai olla haluamatta.

Tällä hetkellä tiedän, mikä ei riitä ja mitä en ehdottomasti halua. Se on aivan tasan kirkkaana ajatuksissa.

Mikä riittää, mitä haluan? En tiedä. En yhtään tiedä.

Ehkä aikuisiän ensimmäisiä hetkiä, että en tiedä. En tiedä mikä riittää tai mitä haluan. Juuri nyt en halua mitään. Juuri nyt en kestä minkäänlaista kosketusta. Ehkä aika rakentaa itseään uudelleen, pala kerrallaan, määritellä itse ne palat ja tehdä niistä kaunis linna, jossa laskusillan ketjut hyvin rasvattu, saa ovet  pidettyä auki. Hoitaa sitä linnaa ja sen puutarhaa. Suunnitella ja miettiä sen sisustusta ja pihan istutuksia. Rakentaa kokonaisuutta joka olen minä.

Fyysisyys jossain kaukana takana. Hiljaa huokaisen helpotuksesta ja ajatuksissa totean "luojan kiitos". Vapaus siitä, saan rakentaa itseäni vapaana kehon toiveista ja haluista. Saan rakentaa itseäni ego, keho, minäminä hukutettuna vallihautaan. Saan olla minä.

Vapautta.

 

 

Ajatuksiin nousee sana läheisyys. Jotenkin seuraava ajateltava asia. Tiedän ja ymmärrän, että se jotain mitä peili peilaa ja hyvin kirkkaasti peilaakin. Asia, tunne, joka seuraavaksi ajatuksissa. Kai sitten vihdoin vapaus koskettaa sitä tunnetta ilman fyysisyyttä. Jotenkin taitaa olla sellainen yhden kurssin kokoinen asia, joka jossain koulutussuunnitelmassa iso kokonaisuus.

Tunne, joka vapaa kehon haluista ja vaatimuksista. Tunne, jonka oppiakseen oltava vapaa, kehon haluista ja vaatimuksista. Tunne, joka puhdas ja vapaa.

Läheisyys. Jaahans. Eipä siinä mitään, kirja käteen ja opiskelemaan..

 

Hymyilyttää. Peilin kirkkaus ja kauneus. Viisaus, kärsivällinen viisaus. Hymyilyttää. Taitaa vähän naurattaakin... Sitä kun on vertainen vastassa, joka niin lähellä että kuulen ne pienetkin yskäisyt, niin sitä oppii näköjään ilman metrisiä koivuhalkojakin. Tämäpä on hyvä näin. Saan aikani oppia.