Oli hetki aikaa katsella aikaa selän takana, viikkoja, kuukausia, jotka kuluneet kuin siivillä.

On helppo katsoa kun tietää ja ymmärtää "miksi?". Tietää miksi mennyt niinkuin mennyt, juuri oikealla tavalla. Tietää miksi polkuaan kulkee ja edes suurinpiirtein mitä kohti. Tuo rauhan ja sellaisen pienen hymynhäivän katseeseen. Jaksaa kulkea, jalka nousee reippaasti.

Syksyn mittaan kohdannut suuria pelkoja. Niitä mitä pystynyt joskus vain katsomaan, nyt pysähtynyt, ollut hetken paikallaan, kääntynyt ja kävellyt sekaan. Kohdannut asioita, tilanteita ja tunteita, joiden läpikäyminen puhdistanut. Kasvattanut rohkeutta, kasvattanut minusta varsinaisen ritari rohkean. Tuonut sisälle sen rauhan.

Jokainen kyynel kai kostuttanut lattiamoppia, jokainen hymy kai tuonut ilmaa pölyhuiskuun jotta saa imettyä itseensä pölyä. Jokainen hetki, kun tuntenut sen olemisen helppouden ja keveyden kai puhdistanut siivosvälineitä, jotta saanut taas seuraavan nurkan seitit, roskat ja pölyt pois.

 

Elämisen hienoutta ja parhautta.

Antaa tuulen tuivertaa ja veden aaltojen lyödä voimallaan rannan kallioon, kulkija ei polultaan eksy. Kirkkaana loistaa majakan valo, repusta löytyy pitkäksi aikaa purtavaa, tulitikut sytyttämään tulen lämpö ja otsalta lamppu jos majakan valo hetkeksi katoaa oksien taa. Mikä siinä on tallaillessa. Taidan olla onnellinen.

 

Joululaulut soi jo, niiden melodioita hiljaa hyräillen on ihan mukava siivoilla.