Jokaisella ihan juuri se oma polku kulkea. Aivan täydellisesti juuri se oma, joka täysin uniikki. 

Polun, kuljetun matkan varrella etappeja. Kaikki erilaisia. Lyhyitä, pitkiä, leveitä, kapeita, käyriä tai suoria. Erilaisia. Helppoa ajatella vaikka rallimaailman kautta. Elämän olematta kilpailu sekin täynnä etappeja kuljettavaksi, toiselta aina seuraavalle. Elämässä ralliin se ero, että maaliviivaa tärkeämpi on se matka, sen matkan ollessa juurikin se rallin ydin. Tai voi sen ajatella vaikka juurikin niinä rastikarttoina, ajatella elämän olevan suunnistusta alusta loppuun, karttojen tupsahdellessa olemaan tarvitulla hetkellä. Kuinka vain. Ajatus elämästä kouluna, sekin sopii. Kaikki käy, millä kellekin aukeaa olemaan. 

 Etapeilla, kartoilla tai koulun kurssilla aina teemansa. Se jokin punainen lanka, joka jokin tarvittu juttu. Aina jotain sellaista, mikä kuljettaa kohti seuraavaa. Niin nytkin. Transformaation kautta luomisvoimaan avautuminen. Sitä kautta uudelle tietoisuuden tasolle astuminen. Yhdenlaisen etapin kokonaisuus puettuna sanoihin. Siinä se. 

 

Tämä nyt kuljettuna vahvasti aisti-, tunne- ja kokemusmaailman kautta tavalla joka melko brutaali. Tarkoituksella käyttäen vahvoja sanoja, jotka riittävän kuvaavia niiden ollessa vain kuvaavia. Juuri niin brutaali että jättää ajatuksiin olemaan ajatuksen vaihtoehdoista. Tarvitseeko tien olla sellainen niin rankka ja raskas, että vaatinut tukivoimaltakin vähän kaikkea. Voisiko se olla toisenlainen?

Oma kuljettu kokonaisuutena kuitenkin kaunis, sen syvyydessä ja kirkkaudessa ihan häikäisevän kaunis, jokaisen kuljetun askeleen arvoinen, ihan joka ikisen kuljetun askeleen arvoinen. Ihan joka ikisen kuljetun kauneus kirkkaasti mielessä ja ajatuksissa. Syvyydessä joka pohjaton. 
 
Silti, tarvitseeko sen olla sellainen? Kuljettu versio tosiaan, no, sana brutaali kertoo ehkä selkeimmin. Tiedän mille kehosta tuntuu kun viety liki äärirajoille sillä että laiminlyöty. Unohdettu sen tarpeet, sen huolto, sen tasapainon tarve. Sillä liki kadotettu. Tiedän myös mille tuntuu kun mieli venytetty kerta toisensa jälkeen liki äärirajoille. Hitaasti kohti toivottua, kulkien kohti sitä sisäsyntyisesti kaivattua. Kohti olemaan syvyyksissä syvyyksiä, joilla kotona. Niin. Vihdoin se tunne "olen kotona". 
 
 Tiedän sen tien niin vahvasti sellaisen kokemusmaailman kautta että jää tosiaan olemaan se ajatus. Tarvitseeko sen olla sellainen? Voisiko se olla toisenlainen? Voisiko se olla sellainen lempeä ja rauhallinen, sillä tasainen? Voisiko se olla sellainen, jolla keho ja mieli kokonaisuutena kauniisti tasapainoinen? Millainen olisi sellainen tie kulkea? Hyvin erityisen vahvasti tuntuu sille, että sellainen tie kokemisen arvoinen.
 
Ja kyllä, tiedän, jokaisella laisensa. Silti jään pohtimaan tämän tien kulkeneena jotta mitä valitsisin jos olisi vaihtoehtoja? Vaikka toisaalta, kaiketi se on ihan sama, matkan ollessa se tärkein, jokainen sen kai sitten kulkee tavallaan.
 
Ehkä se kulkeminen, juuri sillä omalla tavalla on tosiaan tärkein, se pääasia. 
 
Askel askeleelta, eteenpäin.