Tovin olen ovea katsellut. Seissyt edessä ja katsellut. 

Ovi sellainen läpikuultava, näen se taa yksityiskohtien jäädessä kuitenkin epäselväksi. Alka  tuntumaan että että ovella tuskin karmeja, ympärillä seiniä, saati kattoa. Vain ovi, pelkkä ovi. Että se ovi, jonka avaamisesta tehtävä itse päätös, että se katoaa, muuttaa muotoaa olemaan se mitä se on, sillä hetkellä kun siihen koskee. Hetken ja asian vakuvuus hakeutui olemaan sillä hetkellä kun oma eläintarha ilmaantui vierelle. Karhu vasemmalle puolelle, kotka laskeutui oikealle olalle suden jäädessä jalkojen eteen olemaan. Vieraileva seurakuntana perhoset ympärillä lennellen. 

Ovi, se mikä se on, miksi se kosketuksesta muuttuu, sellaista mikä aina olemassa ollutta. Niin itsestäänselvää ja itsestäänselvästi olemassa ollutta että harvoin jää edes miettimään. Elämä ollut valintoja täynnä, tämä yksi niistä sen kuitenkaan olematta edes valinta. Sellaista mikä olevaa ja aina ollutta. Opetteleminen lakannut, enää muistamista. Unohduksen verhojen ja utujen väistymistä. 

Nytkö sitten on aika?

Vastuun vakavuus saa ihan istahtamaan. Otan aikani ja katselen. 

Kun aika on..