En oikein tiedä mitä ajattelin, vaiko en mitään. Ajattelin vain olla, ihmetellä maailmassa olevaa kauneutta, sen kimallusta ajanvirrassa. Näin ajattelin. No, antaa kukkien kukkia ja puron virrata, kun se kerran hyvälle tuntuu, turhapa on patoa edes yrittää padota, kun virtaa se kuitenkin.. 

 

Kerrostuminen. Se ajatuksissa. 

Ajatukset palaa siihen taloon, torppaan tai tölliin. Siihen mikä jokainen meistä kokee olevansa. Toki se kartanolinnakin siis sopii, jos se hyvälle tuntuu. 

Ajatukset hakee sitä siisteystasoa. Katse jää pohtimaan niitä mahdollisia tavararöykkiöitä. Näkee sellaisia vuoria, jotka peittää nurkat tehden asumukset tukkoiseksi. Jopa pelottavaksi miettien jotta kuinka asukin käy, mikäli pinot, röykkiöt ja vuoret kaatuu tai sortuu liian suureksi käydessään. 

Sitä pyöritellyt, se pyörinyt. 

Miksi ihminen kerää ja varastoi? Toki ymmärrän sellaisen normaalin tarvevaraston, mutta että niitä törkyröykkiöitä? Miksi? Edustaako ne jotain haettua turvaa materialismillaan vai kuinka? Ihan en saa kiinni. Ymmärtämisen hankaluus. Tuoko se materialismi onnellisuutta olemassaolollaan? Tuoko se sitä turvallisuudentunnetta sillä olemassaolollaan? Onko sellaiset vuoret egon tapa pyörittää itsensä ympärille omistamisen ihanuuden muodossa? Vaiko pahanpäivänvaralle, jos vaikka joskus, sellaista takertumista sellaiseen mistä olisi jo aika luopua? Vaihtoehtoja lienee runsainmitoin. 

Koti, jonka vintit, kellarit ja ulkovarastotkin täynnä sellaista minkä olemassaolokin jo hämärtynyt. 

Niin. 

Edelleen se kysymys. Kärsiikö viihtyvyys vai onko se optimaalinen?

 

Ja taas voi kääntää toisinpäin. Aina voi kääntää toisinpäin. Ihan loputtomasti voi kääntää toisinpäin. 

 

Entä jos se juuri ajatuksiin visualisoinut onkin se oma mieli? 

Onko se niin täynnä sitä, tuota ja tätä, että niistä millään ei ole tilaa liikkua ja olla? Nojaako ne kaikki toisiinsa kuin ne kuuluisat sillit kai suolapurkissa? Onko ne kaikki takertuneet toisiinsa hengenhädässä sitä sortumista peläten vai hakeutuuko niistä jokainen omaan tilaansa keskenään seurustellen hetken niin hyvälle tuntuen? 

Sitä. Tuota. Ja tätä. Entä jos se trio edustaakin tunteita ja ajatuksia? 

 

Mikä ero sillä on jos ne tosiaan seurustelee toistensa kanssa siistissä ja puhtaassa kodissa jossa tilaa liikkua, toistensa seurasta oikeasti nauttien, sitä jopa odottaen, verrattuna siihen että ne siellä törkyvuorten uumenissa värjöttelee unohdettuina, ehkä toistensa olemassa olon hämärästi muistaen tai tosiaan hengenhädässään vain koittavat selviytyä?

Siinä on iso ero. Se on iso ero. 

 

Siivota tilaa niiden ajatusten soljua kauniisti olemassaolossaan. Siivota tilaa tunteille antaen niiden näyttää kauneutensa koko loistossaan. Se on se suursiivous. Se ja sitä.

Jälleen, ja taas kerran Miksi? Sen vastauksen takana on paljon luultuakin enemmän... 

Ehkä se suursiivoukseen tarvittu, sen aloittamiseen kannustava yksi sana. Miksi?

 

Hiljentää sitä tahtia. Pysähtyä miettimään minkälainen se oma sisäinen koti on. Se on jo paljon. Siitäkin saa jo itseään onnitella. Miettiä ja ihmetellä. Ajattelenko? Tunnenko? Saako ne toisistaan seuraa, saako ne soljua puhtaudessa omassa voimassaan? 

Jokainen ihminen ajattelee. Eri asia sitten mitä ja miten. Mutta kyllä, jokainen ihminen ajattelee. Jokainen ihminen myös tuntee. Ensialkuun ihan sama mitä tuntee, kunhan tuntee. 

Sitten se siivousoperaatio lähtee siitä. Mitä minä ajattelen, ja miksi? Mitä minä tunnen, ja miksi? Todettu jo, riittävän monella toistolla. Ei se ole mitään rakettitiedettä tai ydinfysiikkaa, eikä ole edes kirjoitettu saati sanoitettu kiinaksi, hyvin luultavaksi kaikki tarvittava löytyy sillä omalla äidinkielellä. Niin, ne vastausket kysymyksiin Miksi? 

 

Siitä se lähtee, pienin askelin. Sen valtavan kokonaisuuden hahmottaminen ja ymmärtäminen. Yksi ajatus, yksi tunne kerrallaan. Siitä se lähtee. 

Ja kun siitä saa kiinni, on loppu itsessään historiaa. 

 

Miksi?