Elämänkoulu. Sana, käsite, joka minulle se polku. 

Polku, koulu, pitäen sisällään sen kaikki kouluasteet, alkaen päiväkodista esikouluun ja siitä eteenpäin. Sisältäen erilaisia kursseja oman valinnan mukaan.

 

Sellainen koulu sitten tällä kertaa. Enää ei tunnu lukukaudelle tai edes lukuvuodelle, saati sille kurssille. Kuunkierto, joka tuntuu kokonaiselle koululle, sellaiselle, mistä jäi käteen vähintään professorin paperit. Ihan vähintään ne. 

Vai kuitenkin se päiväkoti, korkeintaan esikoulu? Vai niihin valmisteleva esikurssi?

 

Vaan koska mikään ei riitä, niin ei tämäkään. 

Mieli janoaa lisää. Nälkä kasvaa syödessä, uteliaisuus vie mennessään. 

Käsissä nyt tämä? Riittääkö tämä? 

Mitä muuta voisi olla vielä tarjolla? 

Olisiko syyvyyksillä vielä jotain tarjottavaa?

Kysyessä jo vastaus tiedossa. Syvyys pohjaton, ilman rajoja pohjaton. Ääretön. 

 

Ihmisyydessä ajatellut kokemusmaailman olevan rikas. Sellainen missä eletty elämää ja koettu elämää. Oikeasti, näin ajatellut. Kunnes..

Ymmärsin että on eri asia elää elämää, kokea elämää kun olla elämässä, olla elämä. Kaksi niin eri asiaa. Kaksi niin täysin eri asiaa. 

Niin.

Kundaliinienergia. Sana, joka tämän täydennyskurssin oppimateriaalin ensimmäisenä. Sana, jolla tuli olemaan. Ystävämme elämänvoima, elämänenergia. Sanat, joilla istahti olemaan. Tällä lapsella monia eri nimiä. Nämä ne, millä ymmärsin.

Se.

Virtaa. Virrassaan hehkuen, kuohuten, kyselemättä täyttää uomaansa voimallaan. Leviää, laajenee, vie mennessään. 

Ymmärsin.

Saapui hymy kasvoille ja nauru olemaan. Miten yksinkertaista kauneudessaan. 

Olla siinä, olla elämässä. Olla se, olla elämä. 

Hehkussaan niin äärettömän kaunis.