Niinpä niin. Täysikuu. Kirkastaa sen mitä nostanut. 

 

Ajatuksia, jotka ihmisyydessä niin isoja että vain hetkittäin olen tohtinut laskea olemaan. Kieppuen leijailemaan ympärillä, käsissäkin hetken pidellyt ja laskenut olemaan. 

Ajatuksia, joiden syvyydet niin pohjattomia, että katsellut tuntien syvää kunnioitusta.

Ajatuksia, joiden sisällön tiedän olevan ympärillä. Tunnen sen, aistin sen syvyyden. Tiedän olevan ympärillä odottamassa käsiin ottamista, niissä pitämistä. Sitä että se kaikki saa valua käsien kautta olemaan. 

Ajatuksia, joiden mukana nöyryyteen löytyy jälleen uutta syvyyttä. Se on kumma tunne tuo nöyryys, tuntuu olevan pohjaton sekin. 

 

Kuinka paljon olisi sanottavaa sen kaiken jäädessä ihmisyyden taa, koska sanoja, jotka ei suostu taipumaan ihmisyydessä sanoiksi. Sen kaiken ollessa olevaa ihmisyyden takana, olemassa siellä missä ihmisyyden sanat turhia. Siellä missä läsnäolo sanoja kirkkaampaa. Kuinka paljon olisi sanottavaa siellä missä ihmisyyden merkitys lakkaa olemasta. 

Olemassa, odottamassa. 

 

Muistamisen kautta opettelua. Luultavasti piisaa hetkeksi jos toiseksikin.