Miten paljon voi ihminen nauttia ja rakastaa näitä hetkiä kun alkaa virtaamaan. Hetkiä kun suvanto muuttuu olemaan virta joka kohisee niin että sen tuntee ja sen kuulee. Nauttia siitä tunteesta, nauttia siinä tunteessa olemisesta. Paljon, ihan hirvittävän paljon. 

Ne suvannotkin tulee tarpeeseen. Niitä tarvinnut voimien keräämiseen. Haetun, etsityn ja löydetyn pohtimiseen. Sen kaiken rakentamiseen olemaan osa kokonaisuutta. Aikansa tarvitsee jokainen vain olemiseen, siihen että on aika miettiä, antaa ajatuksille aikansa vain virrata, olla. Katsella niitä, ottaa kädelle ihmeteltäväksi ja laskea vapauteen. Ottaa omansa, se mikä tarpeellista. Siihen kaikkeen suvannot antaa rauhan. 

Kunnes tulee tuuli, joka alkaa kuljettamaan vieden kohti virtaavaa. Antaa sille lupa. Antaa sen voiman viedä ja tuoda tullessaan. Antaa täyttyä sillä mitä virran kuohut tuo. Ihan huikeeta. 

 

Rajat. 

Se seuraava teema. Selkeästi ja varmasti. 

Olla omassaan. Seistä omassa voimassaan.

Joka minun. Minua. Minä.

Se tarvitsee rajat. Tuntuu että on asetettava rajat olemaan. Niillä rajattava se oma olemaan oma. Vain ja ainoastaan minun. Oma.

Rajat, jotka kuitenkin liikkuu, niiden ole tarkoituskaan olla kiveen hakattuja. Rajat, joita itse voin liikutella olemaan sellaisia millaisena ne hyväksi koen. Sellaisiksi, mitkä määrittelen minä. Piirtää ne olemaan juuri siinä missä on hyvä. Olla omassaan niiden sisällä. Määrittää itse kuinka paljon tilaa hetkessä tarvitsen. Päättää itse kenet laskea sisään, päättää itse kuinka lähelle ketään tai mitään päästää. 

Rajat, niiden kuitenkaan olematta suoja tai muuri. Vain rajat. Tämä on minun, tämän rajan sisällä olen vain minä. Läpinäkyvät, vain olemassa olevat. Pyhät, koska niiden rajat määrittelen minä. 

Valoa ja rakkautta. Kulkea siinä ja niissä. Rakentaa niillä rajansa, kirkkautensa ja voimansa. 

Se tuntuu hyvälle. 

Niillä, niiden hehkuen voimaansa ja kauneuttaan. Se tuntuu oikealle. 

 

Rajat, jotka minua. Rajat, jotka minä.