Erityisen kaunis yö. Hyvin syvältä koskettanut.

Lempeys.

Rauha ja turvallisuus.

 

Hän ja Hän, kaksi niin valtavaa. Lähellä, hyvä oli ihmisen nukahtaa.

 

Kuuntytär. Ymmärrän. Aamulla. Pehmeä nauru jostain syvältä, oivaltamisen ja ymmärtämisen iloa.

Monta on ihminen metsistä ja kallioilta löytänyt paikkoja, jotka tuntuneet jotenkin erityisiltä. Sellaisia joihin on ollut helppo pysähtyä ihmettelemään maailman menoa. Jotkin niistä portteja. Niiden kahden maailman välisiä portteja, jotka vuosien saatossa limittäytyneet olemaan yksi. Maailma, joka on kaikkeus.

Portteja, joista voi laittaa päänsä läpi ja olla kotona. Portteja, joiden luona ihmisyys katoaa. Keho väistyy antaen vapauden oikaista itsensä suoraksi koko siihen voimaansa ja loistoonsa, joka silmiä häikäisee. Portteja, joiden ympärille kuun valo heijastaa temppeleitä. Juurikin niitä, joissa ollut jokaisella tärkeällä hetkellä. Temppeleitä, joita ihmisen silmä ei näe, mutta joissa olen kotonani.

 

Kattona taivas, lattiana maa.

Tähtien valolla siunattu. Kuuntytär.