Ei se ole pelkoa. Sen tunteminen on kadonnut. Lakannut olemasta.

En ollut unohtanut, en vain muistanut. Niin pitkään verhojen takana, olemassa, mutta kuin sumussa. Ei sellaisessa pimeässä kosteassa sumussa, joka vaanii kulkijaa kastellen läpikotaisin. Sellaista kauniin kesäyön lempeää usvaa, sellaista joka kutsuu kulkemaan. 

Pieni ohikiitävä hetki ja kuinka paljon siihen mahtuikaan. Kaikki. Hetken koko kirkkaus ja kauneus, ihan sen koko hehkuvalla kauneudellaan. Pieni hetki kotona. Siellä jossain mistä matkalle lähtenyt. Aina ja joka kerran saa ihmisen polvilleen. Aina ja joka kerran se halu jäädä, olla. Ja kuitenkin varmuus siitä että haluaa palata. Tulla takaisin ja olla. 

Miksi?

Siksi että se kartta on olemassa. Sellainen kartta johon on suuntaviivat itse piirtänyt. Uteliaisuus. Ihminen pystyy niin paljon niin halutessaan. Kulkemaan, määrittelemään itse oman polkunsa. Ihmisen vapaus kulkea ja olla. Tuntea, kokea. Tehdä, jättää tekemättä. Uteliaisuus siitä mitä aina seuraava ja sitä seuraava laakso tuo tullessaan. 

Myös vastuu. Tiedostan kuinka paljon jokainen ihmisen tekemä valinta määrittää kaikkea. On turhuutta ajatella että millään ei ole mitään merkitystä. Jokainen valinta on pala kokonaisuutta. Kokonaisuus rakentuu pienistä palasista. Ei se vastuu ole aina helppo kohdata ja kantaa. Hyvinkin pistää joskus miettimään kantilta jos toiseltakin. Silti, myös siksi.