Unia ollut ikävä. Nekin tuntuu palaavan. Tuntuu hyvältä.

Se on maailma, jonka tunnen. Unien vahva symboliikka on sellaista, jonka mietiskelyä ja tuumailua on ollut ikävä. Vuosia nukkunut illasta aamuun umpiunessa.

Unimaailman ja sen mahdollisuudet, rajattomuuden, opetellut jo matkan alussa, itseasiassa muistan nähneeni unia jo lapsuudessa. Ne ei pelota, se maailma on tuttu ja sellainen, jossa on helppo kulkea. Maailma jonka ymmärrän. Erotan ne unet, joilla on merkitys, unet joita mietiskeltävä.

Tiedän että ne ei ole varsinaisesti unia sillä tavoin kun ihmiset yleensä käsittää unen. Tiedän että se maailama on vain toinen ulottovuus, näen sen unena, olen siellä kuin ihminen valveilla arjessaan.

Sen maailman kautta olen oppinut paljon. Oppinut mietiskelemään ja ajattelemaan kokonaisuuksia. Kuuntelemaan toista, sitä joka ei ihmisenä kertonut, kertoi unessa. Opettelin. Oppinut luottamaan itseeni ja siihen että se maailma on yhtä totta, että ne viestit on yhtä todellisia kuin sanottu tai kirjoitettu sana. Olen siinä maailmassa kuin kotonani.

Vain yhden kerran olen unessa säikähtänyt ja pelästynyt, pelännyt niin paljon että unen kauhu seurasi valvetilaankin. Valkoinen tila, kohti käveli mies, valkeassa kaavussa. Sellainen suloisen papan prototyyppi. Tuli luo ja nosti katseensa. Katseen pimeydestä nousi se oma kauhu, joka nosti valveille. Mutta pelkoa vain sen yhden kerran.

Vuosia näin aina samaa talounta, tiedän että talo olin minä. Talon ulkomuoto ja sijainti vaihteli, mutta pääpiirteet aina samoja. Yläkerran kaksi viimeistä huonetta oli niin pelottavia, että en uskaltanut unessakaan niissä kulkea. Ahdisti. Muutaman kerran on tullut se oma nelijalkainen ystävä hakemaan pois unien maailmasta, ehkä vaistonnut sen ahdistuksen. Se tuntuu sille että olen hereillä unimaailmassa, ymmärrän täysin kirkkaasti että ystävä tuli ja tuli hakemaan valveille.

Samoin unissa kulkenut minusta erillään pieni tyttö, jonka kanssa kommunikoin unessakin ilman sanoja. Usein hän on ollut surullinen jostain asiasta. Vuosiin en ole taloon astunut, enkä tyttöä kohdannut.

Unien kautta tuotu vahvasti symboliikkaa, annettu aikaa miettiä niiden kautta kokonaisuuksia.

 

Eilen keijumetsässä, joka raotti salaisuuttaan hitusen. Viime yönä kuljin unimaailmassakin metsässä, tuntuu että olen nykyään aina metsässä. Se on koti, keho tarvitsee seinät, lattian ja katon. Unimaailman metsä oli vieras, ei sellainen tuttu, jossa tietäisin kulkeneeni. Polulla tuli vastaan kohta, joka kiinnitti huomion. Jotenkin siinä oli puitakin, mutta huomio keskittyi maahan. Maassa oli jotenkin kuoppa tai onkalo, jokin syvä kuilu. Ikäänkuin sammal olisi pettänyt päältä, ehkä juurakon yhteydessä tai vieressä. Kävelin kuopan luo ja kurkistin, kuoppa oli täynnä ruumiita tai jotain raatoja. Kuolleita kuitenkin. Nipuissa, pinossa, sekaisin. Katsoin, näin ja samalla hetkellä heräsin valvemaailmaan. Ei pelottanut, ei ahdistanut. Uni ei vain tullut. Jäin ajattelemaan. Ajattelen. Aukeaa juuri oikealla hetkellä. Ehkä aavistan, jätän kuitenkin ajatuksiin.

 

On levollinen olo. Metsä ja unet. Ne minä ymmärrän ja niiden kanssa pärjään ja olen kuin kotonani. On hyvä olla. Rauha.