Pimeys.
 
Niin. Ystävämme pimeys, valon paras toveri ja elinkumppani. Kaikkeuden symbioosi, ei toista ilman toista.

Pimeys.

Jokaisella omansa, omanlaisensa.

Tässä ja nyt, konkreettista. Jostain kaukaa, entisistä. Ihan sama. Pimeyttä, joka kohdattava jotta tasapaino säilyisi. Tasapaino, koska ei toista ilman toista. Mitalissakin kaksi puolta ja ken kaulaansa saa, saa mitalin, sen molemmat puolet.

Helpottaako se vaikka ymmärtää ja näkee? Auttaako se niillä hetkillä kun oma pimeys vie mennessään, hukuttaa aaltoihinsa, joissa haukot henkeä ja räpistelet kaikin voimin pysyäksesi pinnalla? Antaako se tieto tasapainosta voimia pysymään pinnalla? Vai hukuttaako kyyneleet itkijänsä aaltojen hellään syleilyyn kuin nukkuvan?

Pimeyteni tiedän. Tiedän tarkalleen mihin osaan ihmisessä se lyö tietäen että se lyönti sattuu kaikkein eniten, saa ihmisen huutamaan kivun tuskaa ääneen. Tiedän sen tarkalleen. Meillä jokaisella omat heikot kohtamme, joiden sohiminen ylipäätään yhtään millään saa kohteensa huutamaan kuin veistä käännettäisi syvässä haavassa.

Pimeyteni olen kohdannut kerta toisensa jälkeen, vain vaihtuvin teemoin. Milloin mitenkin, teema aina kuitenkin sama.  Miltei hukkunut sen aaltoihin vain vaivoin pinnalla pysyen. Hetkessä jäin pohtimaan jotta siinäkö se onkin, “vain vaivoin pinnalla pysyen”?

Jäin syvästi pohtimaan sitä. Entäs jos sen epätoivoisen räpiköimisen sijaan sukeltaisin? Entäpä jos ennakoisin, opettelin lukemaan aaltoja. Seisoisin kalliolla ja hyppäisin. Hyppäisin kun juuri se oikea aalto tulisi ja sukeltaisin. Sukeltaisin niin että aallot ottaisivat sukeltajansa vastaan sulavasti, ilman kohtaamisen kipua ja särkyä?

Entäpä jos se olisikin tässä hetkessä oikea tapa pitää tasapainoa yllä?

Opetella lukemaan elämän merta ja sen aallokkoja. Seistä katsellen meressä olevaa vettä, vain katsella ja hypätä oikealla hetkellä. Nauttia veden syvyyksistä ja rikkauksista sen holtittoman räpiköimisen sijaan.

Jään pohtimaan.