Ja kuinkakohan monta vuotta minäkin olen elämääni suorittanut?

Tiedän vastauksen.

Monta. Paljon. Liikaa.

 

Ajattelematta mitään. Suorittanut. Tehnyt, koska on ollut muka pakko tehdä. Siivonnut, tussannut, touhunnut ja puksannut milloin mitäkin päättymättömällä kasetilla ja koko ajan. Sana "pysähtyminen" täysin vieras ja pelottavakin. En minä osannut muuta, en minä uskaltanut muuta. Oli helpompaa kun piti itsensä riittävän kiireisenä, jottei ehtinyt pysähtymään. Suorittaminen kävi niin kätevästi, rutiinilla, ei tarvinut kohdata itseään ja katsoa peiliin. Oli helpompaa juosta karkuun. Koska se peili pelotti. Ego pelkäsi, koska tiesi häviävänsä.

Hävisi. Vaikka pitkään vastaan laittoikin. Hävisi se ja siitä olen iloinen.

Muistan pienen hetken luostarissa. Yksin. Se oli kai ensimmäinen tietoinen pysähtyminen. Oli pakko saada olla itsensä kanssa omineen, riittävän kaukana arjesta ilman oheistoimintaa. Siihen tarkoitukseen luostari soveltuu erinomaisesti. Ei ole tarjolla ei kauppoja eikä elokuvia. Ei mitään, paitsi oma ihana ja viehättävä seura. Ei edes sitä yhtä tuttua ihmistä jonka kanssa kalkattaa ajatuksiaan. Ei edes sitä. Oli oltava itsensä kanssa.

Muistan kuinka paljon se pelotti, mutta oli vaan pakko. Saada edes hetkeksi rauha sen kaaoksen keskellä, mikä sisällä jylläsi ja riehui. Siitä se kai alkoi. Tie suorittamisesta suoriutumiseen. Pitkä se on ollut, taitekohta kuitenkin jo ohitettu.

Enää ei paljon puristele tai haittaa sormenjäljet kaappien ovissa, murut lattioilla, vaatteet pitkin poikin levällään, pölypallerot nurkissa tai edes yleinen kaaos, joka nykyään ihan normaalia. Sekin alkaa olemaan melkein ihan sama kumminpäin se vessapaperirulla telineessään juoksee. Niinku ihan sama. Mitä väliä silläkään asialla loppujen lopuksi on? Teen ja touhuan kun sille tuntuu, jos jaksan. Ei ole pakko jos ei halua. Ei vaan ole. Miksi olisi?

Taitekohta tuli ja meni, se oli se kun ego hävisi ja jäi taakse. Hetki, joka toi tullessaan niin paljon uutta että menee lienee monta tovia että kaikki tasaantunut olemassaolevaan arkeen, rakentunut kokonaisuudeksi.

 

Taitekohdan jälkeen on tullut uudeksi haasteeksi suoriutua arjesta. Päiviä, jolloin arjesta suoriutuminen todellinen olemassaoleva suuri haaste. Päiviä, jolloin kaupassa käyminen on absurdi ajatuksenakin. Kun ei vaan pysty. Tai pystyy. Aina pystyy, jos on ihan välttämättömän pakko. Aina pystyy suorittamaan koska se on toki lihasmuistissa, mutta päiviä, jolloin on niin paljon ajatuksia järjesteltävänä ja mietittävänä että mieluummin lähden metsään kuljiksimaan kun ihmispaljouden keskelle kauppaa, jossa energiamäärät saa ajatukset niin totaaliseen solmuun että siellä metsässä saa kulkea kolme päivää että vyyhti taas solmuton ja kulkee painollaan. Onneksi niitä kauppojakin on paljon erikokoisia, ei ole pakko mennä sinne hehtaarimarkettiin hakemaan sitä maitopurkkia.

Haastetta riittävästi siinäkin että muistaa syödä ja juoda, suotavaa myös nukkua riittävästi koska keho tarvitsee sitä kaikkea. Muistaa että on olemassa aikakäsite, jota ei voi unohtaa, on oltava myös ihminen ihmisen arjessa. Ajatella suoriutumisen keskellä ajatukset kasaan ja läjään, niputtaa ne nipuiksi ja rakentaa nipuista sitä taloa mikä milloinkin rakenteilla on. Se on sitä loputonta ajatusten virtaa joka pulppuaa ja soljuaa omalla painollaan.

Katsella sitä kaikkea mitä sielu näkee, kuunnella sitä mitä sielu kuulee. Ajatella kasaan se kaikki mitä sielu kertoo.

Se on minua. Minä.

 

Se olen minä.

Se, joka peilistä katseen takana takaisin katsoi.

Hymyilen. Kaikki on hyvin.