Se tuli taas jostain, puun takaa. Kysymys,

Milloin on minun vuoroni?

Vastuun kantaminen ollut vahva teema jo pitkään. Ollut läsnä henkisesti ja fyysisesti. Liittyen itseeni ja ympärillä olevaan. Kannanko sen? kestänkö sen?

Milloin on minun vuoroni.


Mitä oikeastaan kaipaisin? Mikä olisi sellaista joka täyttäisi tyhjiön, jonka ihminen hetkittäin kokee? Mikä olisi jotain sellaista joka olisi sitä rakkautta suurempaa joka sisällä, minussa on ja asuu?

Tyhjiötä ei täytä kuitenkaan ei uusi auto eikä jonkin tietyn merkkinen kippo tai kiulu. Ei edes hyvä palkkailen työ, jonka hedelmänä saatu rahallinen palkka mahdollistaisi jonkin kriteerin mukaan täyteläisen yltäkylläisen elämänä. Elämän, johon sisällön toisi materia. Ehei. Tyhjiö vain kasvaisi sitä suuremmaksi mitä enemmän kärsisin siitä että mikään ei vaan riittäisi.

Nauru, hyväntahtoisuus, lempeys, suvaitsevaisuus. Hymy kanssakukijoiden kasvoilla. Lempeys äänessä, ilon pilkahdus silmäkulmassa. Asioita, jotka monelta kadoksissa. Hukassa kuin neula heinäsuovassa.

Nekö toisi rauhan ja levon sieluun sekä sydämeen?

Ilmaisia ja kaikille läsnä olevia asioita. Pieniä ja kuitenkin suurempia kuin mikään rahamäärä maailmassa. Siinä ihmisten raadollisessa maailmassa mitä materialismi pyörittää. Mihin varjoihin uhkaa maailmasta hukkua se kaikki hyvä mikä meissä ihmisissä asuu?

Pieni hymy. iso asia.

Nauru, joka jollekin sen kuulevalle ankkuri myrskyssä.

Niin.

Joku kylvää, joku niittää.

Hyvän on hyvä kiertää. Annetaan sen kiertää.