Tärkeä Asia. 

 

 

 

Ehkäpä tämä ihmettely tasaantuu ajallaan muuttuen olemaan normaali. Fiilistelen aikani, tuntuu että sen ansainnut.

 

Onpa outo tunne ja fiilis, alkanut olemaan sellainen olo että se reilun 15 vuoden prosessiko alkaisi olla hetkeen hetkessä valmis? Alkaa olemaan tuttu tunne sekin, että sanaton. Hämmästynytkin. Ihan on saanut pysähtyä asian äärelle ihmettelemään. 

 

Prosessi joka visualisoituneena kakuksi. Kakku, jonka voisi sanoittaa sen jokaisen kerroksen kautta niin monin eri sanoin niiden kertoessa oman kerroksensa syvyytensä. 

 

Siitä hetkestä saakka kun ihmisenä havahtunut ajattelemaan jotta ahaa, siis ajatella, että on siis ajatuksia ajateltavaksi. Sen kautta muistaa se kaikki mikä unohduksen verhon takana olemassa, aina olleena. Käydä se prosessi ensin läpi ajatuksissa siihen pisteeseen saakka että alkanut hiljalleen valumaan olemaan konkreettisesti, päälle vielä maadoittaa jäämään olemaan kokonaisuus. Siinäpä se, lyhyesti. Hiljalleen, askel askeleelta, kuluneen vuoden ollessa sellaista intensiivikurssia että, no, sanaton. Henkeä on ajoittain saanut vetää syvään ja hartaasti. Ja tässäkö se nyt sitten se hetki jolla todeta että tulipahan kuljettua, Yksi sellainen elämän etappi, joka saa sanattomaksi. Ohhoh. 

 

 

Olisiko tullut kuljetuksi ilman yhteistyötä? Olisiko matka tyssännyt ilman tehtyjä soppareita? Mihin saakka olisin päässyt omin voimineni ilman ympärillä ollutta ja taustalla olevaa tukivoimaa? Ilman sitäkin seurakuntaa joka  seuraa, ohjaa ja katsoo että kaikki menee kuuluvassa järjestyksessä, pyynnön kautta olemassa aina ja joka ikinen hetki? Juuri tällä hetkellä saisin kirjoitettua romaanin aiheesta yhteistyö ja sen kauneus. Siitä mihin sillä pystyy ja mitä sillä saa aikaiseksi. Tämä nyt jälleen yksi sellainen asia mitä vaikeaa olla korostamatta liikaa. Yhteistyö ja sen kauneus. 

 

Yhteistyö helppoa? Kyllä, hiljaa nauraen toteamus jotta toisenlaistakin kyllä, ihan millaiseksi sen yhteistyön itse tekee. Jääräpäälle tarvitulla tavalla tarvituilta tahoilta, oi voi, naurun noustessa syvältä. Itsestään selvää, kyllä. Sitä. Soppareiden mukaisesti yhdessä, riippuen sopparin sisällöstä mitä ja milloin, missä kohtaa kuljettua. 

 

 

 

Jaaha. Hetken hiljaisuus.

 

Mitäpä sitten seuraavaksi? 

Mikäpä se olisi sitten seuraavan, jo olevan etapin aihekokonaisuus? 

 

Ääneen nauraen, vieno ja lempeä kysymys; saisiko tämän ja tätä kulkea jo sitä keskitietä käyttäen? Olisiko jo mennyt ymmärrykseen saakka sen vaihtoehdon taipuisa sekä notkea kauneus?