Maailma pyörii radallaan. Aurinkokin nousee omaa tahtiaan.

Kaikki on hyvin. Tai ainakin oikein, juurikin niinkuin kuuluukin olla.

Luonnon vuosi on vaihtunut, enää hetki ihmisen vuoden vaihtoon. Jälleen kohti valoa.

Vuoden vaihde oli kuin jokin suurempikin etappi. Jonkinlainen hetki katsoa taa ja ympärille. Nollata tilannetta. Jonkinlainen välitilinpäätös. Jonkin aikakauden loppu, uuden alku.

Kuluneen vuoden mukana kulkenut väsymys alkaa väistymään. Väsymys joka seurannut vääjäämättä sitä kaikkea uutta ja sitä huikeaa kasvua. Niinkuin minäkin jossain kohtaa tuumiskelin, että mikä kumma on, kun tuntuu että ymäpärillä kaikki suorastaan juoksee eteenpäin ja minä vain olen tässä. No niinpä niin.. Tässä kun on katsellut jo taakse jäänyttä vuotta, on vain hymyillen todettava sen omankin kuljetun polun pituus. Jokainen askel tuntunut peninkulmalle. Siksi on väsyttänyt.

Tuntuu että vihdoin alkaa tulla se jo odotettu lepo. Lupa olla.

Huikea olo leijailla jossain tuulien yläpuolella. Vain leijailla kaikkeuden tyhjyyden kauneudessa. Tyhjyydessä missä kuitenkin on kaikki. Kaikkeus. Nähdä alla liikkuvat pilvet ja huojuvat puut. Lentoa hissukseen opettelevat hiljalleen leijailemassa tuulien pyörteissä ilman syöksykierrettä niin että nokka kyntää maata aurana pitkän matkaa.. Katsella ja nähdä ilman että milläänlailla pitäisi mennä sekaan ja olla osallisena. Saan vain olla.

Aika kömpiä pesään ja levätä. Nukkua ja olla omassa. Ei niinkään suojassa alituisia myrskyjä vaan ihan puhtaasti olla omassa ja levätä. Luolaudun, kaivaudun pesääni ja vain olen. Lepään ja lepään niin kauan että piisaa. Kevätaurinko tuokoon mukanaan valon ja uuden kasvun.

Hymyillen odotan.

"Sitten kun aika on oikea." Niinpä niin. Sitten kun aika on oikea. Sitten kun mennyt on nollattu ja uupumus levätty. Sitten.

Hymyilen.

Odotan.