Kuinka vapauttavaa, tyhjentävää ja puhdistavaa voikaan olla aika, jonka vietätä itse itsesi kanssa. Näennäisessä yksinäisyydessä, kuitenkin ollen itsellesi kaikki. Niin että se näennäinen tyhjyys ja yksinäisyys kätkeekin sisäänsä, itseensä sen ihan kaiken, kaikkeuden. Että siinä näennäisessä yksinäisyydessä huomaatkin yhtäkkiä kuulevasi ja näkeväsi. Olevasi täydellinen juuri sellaisena kun siinä hetkessä olet.

Kaikki on sanottu. Kaikki on tehty. Kaikki mikä tässä hetkessä kuuluukin. Ei mitään rikkomassa näennäisen yksinäisyyden rauhaa. Rauhaa jonka sisään haluaa kääriytyä piiloon maailmalta. Maailma ei ole pimeä eikä kylmä, ei sinne päinkään. En halua piiloon pimeyttä tai kylmyyttä. Haluan vain olla itseni kanssa. Nautin siitä.

Kun loppujen lopuksi. Kuinka monta ihmistä on elämässä joiden suu kertoo sen mitä sielu haluaa? Kuinka moni lähellä olevista pystyy olemaan se kokonaisuus joka on? Aina en vaan jaksa sitä tolkutonta ristiriitaa. Näen, ja tiedän että toinenkin tietää, että suu suoltaa jotain ihan uskomatonta legendaa jolla ei ole mitään tekemistä sen ihmisen todellisten ajatusten kanssa. Minä en vaan jaksa sitä. Se väsyttää. Siksikin haluan välillä piiloon, omaan kotiin, olemaan itseni kanssa. Ainakin pystyn itse olemaan rehellinen itselleni.

Enkä tarkoita, että aikuisen ihmisen pitäisi vetää jotain itkupotkukiukkuraivareita pitkin poikin arkea tai käyttäytyä muutenkaan mitenkään normaalista poikkeavasti. Minua ahdistaa vain se, ettei ihmiset pysty olemaan rehellisiä edes itselleen. Saati että pystyisi sanomaan sitä, mitä sielu suuhun huutaa. Enkä tarkoita että pitäisi tarkoituksella loukata tai satuttaa kenenkään ketään, sielu ei toimi niin. Tarkoitan sitä, että olisi suuri asia pyrkiä peilin edessä rehellisyyteen ja elämään elämää rehellisenä itselleen. Kyllä se loppu tulee sitten itsestään.

 

Peilaan tällä hetkellä omaa elämääni lapsuuteen. Paljon miettinyt ja pohtinut lapsuuden elementtejä. Sellaisia syntymässä saatuja, aina olleita. Sitä ihmisen puhtautta. Löytänyt paljon, löytänyt paljon tähän hetkeen, tässä hetkessä olevia elementtejä. Luonto, yksinäisyys, eläimet, käsillä tekemisen ilo ja riemu. Muistan saman rauhan kun mikä nyt elämässä. Se palaa takaisin, se kaikki mikä ollut koko ajan, vain piilossa jossain usvassa. Löydettävissä, kun oppinut hälventämään usvan.

 

Läheisyys.

Eläimen läheisyys riittää täyttämään fyysisen läheisyyden tarpeen, en kaipaa yhtään sen enempää. Eläin tulee luo pyyteettömästi, haluamatta mitään. Tulee rehellisesti kun oikeasti haluaa tulla eikä mieti voinko ja saanko, pystynkö ja kykenenkö, mitä sitten jos tuota tätä tai sitä. Se haluaa vain olla lähellä. Oikeasti. Antaa sen mitä saa. Läheisyyttä jonka ymmärrän ja jonka tajuan, läheisyyttä johon osaan ja johon pystyn vastaamaan. Läheisyyttä ilman ristiriitaa. Se on juuri nyt kaikki.

Sielulla on perheensä, se ei ole koskaan olutkaan yksin, eikä koskaan tule olemaan yksin. Sillä on kaikki. Sielullisella tasolla on niin paljon helpompaa kohdata niitäkin, joita voisi kohdata myös ihmisinä. Jotenkin se täyttää sen syvyyden tarpeen. Syvyyttä ilman ihmiskehon rajoittuneisuutta. Syvyyttä, johon en tiedä pystyykö ihmiskeho. Syvyys ehkä se, minkä näen katseessa. Ei sille oikein ole sanoja.

 

Ajatukset kulkee hiljakseen omassa uomassaan. virta ei tyrehdy, se tuntuu olevan loputon, se vain virtaa rauhallisesti, ei ole kiire mihinkään. Kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla, ja kaikki on tehty ja sanottu mitä tässä hetkessä pitääkin olla tehty ja sanottu. Kaikki on hyvin.

 

Polkua pitkin hetkestä seuraavaan. Jokaisesta nauttien, jokaisen kauneutta etsien, katsellen.

Kaikki on.