Muistan sen hämärästi. En tarkkaan, mutta hämärästi.

Hetken kun sanoin, polvillani itkien rukoilin. "Tauko". En jaksanut enää. Sattui niin paljon etten ollut tiennyt että ihminen voi tuntea sellaista kipua. Kasvukipua. Tiedän sen nyt. Egon tappelua ja raivoamista.

Hiljaiseksi vetää.

Alkaa metsä hahmottua.

Katson taaksepäin ja itseäni. Katson itseäni rämpimässä arjen suossa. Ihmistä, jota en tunne. Se näyttää minulta, mutta se en ole minä. Se on minun keho, mutta siitä puuttuu minä. Se elänyt tavallista arkea, kipuillut sen haasteiden kanssa. Kulkenut jossain hämäryydessä silmät sokeina sille valon kirkkaudelle, joka koko ajan on vierellä ja ympärillä loistanut. Koska se on vain keho, siitä on puuttunut se jokin. Puuttunut? Vai antanut vain se jokin kasvaa kehon kivut pois, antanut kehon parantaa haavansa ja levätä. Ollut kuitenkin juuri omalla paikallaan kantamassa silloin kun jalat on pettänyt alta. Niinkö äärettömän yksinkertaista se onkin? Senkö takia se selässään kantanut vanha ja viisas metsän kuningatar on tuntunut aina niin turvalliselle ja tutulle? Minä? Monien ulottuvuuksien kaunis kakku. Ehkä. Minä.

 

Enää se kipu ei pelota, sitä ei tule enää. Sen terä jäänyt rajan taa jonka yli kulkenut. Ego hävisi. Se kipu liittyi kasvamiseen, siihen että sielu saa sanansa kuuluviin kehon kuorien yli. Se liittyi elämän kipeiden asioiden kohtaamiseen ja niiden läpielämiseen, roskiksen tyhjentämiseen. Suurin kipu liittyi luopumiseen. Luopumiseen jonka tein täysin tietoisesti itse. Luovuin, laskin irti siitä ihmisestä, joka olemassaolollaan pakotti kasvamaan. Ihmisestä, jota rakastin ihmisenä ja sieluna. Ihmisestä, jonka sielu kulkee edelleen lähellä ja jonka tunnen yhtä hyvin kun omani. Tuntui kuin edessä olisi sielunpuolikas, jonka edessä elämä pysähtyi ja oli pakko. Opetella elämään, ei elää yhdessä. Kipu liittyi myös minun perisyntiini, ihmisessä itsessän roikkumiseen. Tiesin sen, ymmärsin sen. Lopetin sen. Vierellä vain sielu. Ihminenkin, mutta ihmisenä.

Luopuminen, se toisesta itsensä irrottaminen yhdistettynä arjen suuriin muutoksiin kulutti voimia. Kulutti varastot niin tyhjiin, että annoin periksi. Ruoska riehui, sen viiltämä tuska raiskasi, satutti. Oli pakko, "tauko". En jaksanut enää. 

 

Siksikö nyt niin kiivas tahti? Saada menetetyt vuodet takaisin, kasvaa niiden vuosien kasvu. Viikoissa, kuukausissa. Kuinka iloinen olen elämäni niistä helmistä jotka ymmärsi. Tiesi. Teki lopun kitisemisestä ja valittamisesta. Siinä hetkessä en ymmärtänyt mitä ja miksi, mutta luottamus ja kunnioitus niin suurta, että totesin ehkä vain sen, ettei taida olla vaihtoehtoa. Hymyilin. Hymyilen. Kiitos.