Peili. Vastuu.

 

Kuvitellaan, että joku tallailee elämänsä polkua eteenpäin. Tulee oikea hetki ja hän löytää itsensä peilin edestä. Katsomasta itseään peilin kirkkaudessa, joka näyttää kaiken. Ehkä hämmästyneenä ihailemassa kauneuttaan, jonka juuri näki ensimmäisen kerran. Ehkä tullut lepäämään matkan uuvuttamana. Ehkä nuuskamuikkusena kulkemassa polkuaan vastauksia mietiskellen, kauneuteen vaistomaisesti pysähtyen.

 

Miten vaan. Jokaisella oma polkunsa, mutta jos ja yleensä kai kun peili ymmärtää, niin tuoko se sen vastuun toisesta?

 

Eriasia jos toinen kulkee peilin eteen ja tahallisesti peiliä potkii, lyö ja hakkaa. Särkeäkseen. Ei hyvä.

 

Mutta sekin, jos toinen tulee ja pelkoaan paetakseen yrittää maalata peilin umpeen. Tuoko sekin sen vastuun?

 

Jos, niin mitä se vastuu tarkoittaa? Sitäkö että toista ei jätetä yksin vaan ollaan olemassa? Riittääkö se? Nostaako toinen katseensa kun on siihen valmis ja sitä haluaa? Riittääkö se, että sillä hetkellä edessä on peili, josta nähdä se kirkkaus ja kauneus?

 

Niinkö se on? Peili loistaa pimeydessä omaa kirkkauttaan, tulee se, joka tarvitsee ja löytää. Katsomaan itsestään sitä, mikä tarkoitettu on?

 

Se vastuuko sitä, että sopii jokaisen huolehtia peilinsä puhtaudesta? Mitä sitten kun ei vaan pysty, että on oma hetki kulkea polkuaan etsimään peiliä itselleen? Vai onko opin paikka siinä että kaikki on peilejä toisilleen?

 

Niinpä.