Aihe, mikä ollut olemassa pitkään, nyt ymmärryksessäkin. 

Sen tärkeys. 

Maadoittuminen. 

Kyllä. Jälleen Tärkeä Asia!

 

Mitä se minulle on? Mitä se minulle tarkoittaa?

Sitä, että elämän arki sujuu ja rullaa kauniin soljuvasti. Sitä, että työt tulee tehtyä, sitä, että kodinhoidollisetkin työt tulee tehtyä. Sitä, että syön ja juon. Sitä, että luen vaikka kirjoja. Sitä, että kohtaa tavalla tai toisella minulle tärkeitä ihmisiä. Sitä, että elän elämää. Sitä, että koen elämää kokemusten kautta. Ja kyllä, kodinhoidollisetkin hommat on kokemusmaailman kautta elettynä varsin mieleisiä, jos ei muuten niin ottamalla sisäistä lasta kädestä kii jolloin tylsäkin saattaa muuttua joksikin muuksi vaikka tanssin tai laulun kautta. Sitäkin että liikun ja ulkoilen.

Sitä, että olen ihminen ja elän ihmisen elämää leijumisen sijaan. Kyllä, leijumisen sijaan. 

 

Ja jälleen kokemusmaailman kautta. Tämäkin. Ääneen ihan naurattaa.. 

Kun niin tiedän mitä se on ja mille se tuntuu leijailla jossain sellaisilla korkeuksilla, niiden syvyyksissä, joilla lakkaa ihmisyys olemasta. Sellaisilla korkeuksilla joilla tulee se tunne että kotona, joilla kevyt ja hyvä olla. Sellainen ihan täydellisen euforinen olotila. Niillä korkeuksilla lakkaa ihmisyyden asiat olemasta, sekin mitä tänään syötäisiin lakkaa olemasta, koska lakkaa nälkäkin olemasta. Korkeuksilla, joilla on ihan sama onko laskut maksettu ja koti siivottu, ihan vaan koska se kaikki lakkaa kiinnostamasta. 

Sellaisia korkeuksia, joilla on toisaalta kaikki, toisaalta ei mitään. Korkeuksia, joilla kaikki siinä hetkessä, ihan kaikki. Sen kaiken ollessa selkeää ja suoraa, häikäisevän kirkasta sekä kaunista. Milläpä sen sanoiksi pukisi? Kertoisinko sanoilla korkeuksia, joilla ihmisyys lakkaa olemasta, ihmisyyden asiat lakkaa olemasta vaiko olemista ihmisyyden takana? Vaiko sanoilla että ikäänkuin riisuisi ihmisyyden ympäriltä, olisi siitä vapaa? No, sitä sellaista ihanissa höttöpilvissä leijailua kuitenkin. Ihan taivaallisen kaunista, vapauttavaa ja rentouttavaa. Sitä. Kyllä. Koska hetkessä kaikki.

Siellä jossain leijaillut riittävästi ja riittävän pitkään. Ihan on tutuksi tullutta, koska se sitä aina ollutta. Tuttua ja tavallista, normaalia. Siinä se, siellä sellainen ihanan normaali olo ajatuksella jotta "hei, tän osaan, tää tuttua, täällä kotona". 

No. Tulee eteen juttu. 

Onko se siellä kelluminen ja oleminen olemisen syvin tarkoitus? Siksikö ihmisen kehossa että siitä voi sitten riisuuntua ja kellua tutussa ja turvallisessa? Niinkö? Kadota ihmisenä elämisen taakse turvalliseen missä kotona? Sekö on se tarkoitus? Kadota ihmisyydestä, johon on itse halunnut ja johon on itse vapaaehtoisesti hakeutunut. Tohtisinko käyttää jopa sanoja paeta ihmisyyttä?

Niin. Ajattelemisen arvoinen asia, joka tämäkään nyt ole mitenkään yksioikoinen taikka suora. Saati mustavalkoinen.Tässäkin jälleen hyvinkin suotavaa sekä sallittua kultainen keskitie, minkä löytymisestä nyt asian jos toisenkin suhteen jaksan ilahtua kerta toisensa jälkeen! Josko vaikka pyörähtäisi olemassa, leijailemassa, kun on sen aika, kun tulee se tunne että hetki tuntuisi hyvälle. Mikä jottei, kuka rentoutuu mitenkin, niin sen ajattelen. 

Rentoutua ja olla hetki kotona, omassaan. Omassaan siellä missä on kaikki, ihan kaikki. Rentouttaa ajatukset, antaa niiden kadota, lakata olemasta, antaa ympärillä olevan olla ollen siinä. Ollen se. Rentouttaa ja lataa. Se myös hyvä sana. Sellainen latauspaikka, jossa virkistyy kokonaisvaltaisesti. Ihan vaan koska sitä kun virkistyy kokonaisvaltaisesti niin sitä kautta löytyy se ihmisyydenkin hienous ja kas kun muistuu mieleen sekin, että ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa on ihan valtavan paljon hyvää ja kaunista, niin paljon sellaista mitä ei edes ymmärrä ajatella kuinka uniikkia se kaikki on koska se niin itsestäänselvää. Vai onko? Tuntea tunteita, kokea maailmaa aistien kautta, tuntea keho ja käyttää kehoa sen kaiken kautta. Onko se itsestäänselvyyttä? Vai onko se juurikin sitä suurinta hienoutta?

Ja kyllä. Siitäkin huolimatta juuri hienoutta, että välillä ihmisenä oleminen on mitä suurinta paskaa. Ja sille se saakin tuntua, sitä sen kuuluukin olla. Vaikeaa, hankalaa, ikävää ja kamalaa. Kyllä. Saa olla, koska sitähän se on. Vaikeaa ja raskastakin. Mutta oletko koskaan miettinyt miksi? Miksi välillä tuntuu että elämä ja eläminen on, no, paskaa? Oikeasti pysähtynyt sillä hetkellä miettimään että miksi tulee sellainen olo ja sellainen mieli? Että paskaa. Kaikki sitä itseään.

Saatko sellaisesta hetkestä kiinni? Pysähdy ja mieti. Koska siinä juurikin se ihmisyyden yksi loistavin olomuoto. Ihmisyys opettajana, ihmisyys juuri sellaisena kun se on näyttämässä kokemusmaailman kautta sen koko hienoutensa! Ihan loistava kokonaisuus. Koska juuri sillä hetkellä kun on paskaa, näkyy kaikkein kirkkaimmin ne oppimisen kohdat, ne kehityskohdat jotka kohdattava. Jokainen niistä löytyy sen yhden sanan takaa; "miksi?". Miksi minusta tuntuu tälle? Mikä tämän tunteen tuo? Mitä tämä tunne minussa nostaa pintaan? Siis tunnemaailman kautta ehkäpä kokemusmaailman tarjoillessa tarvittua kultaisella tarjottimella. 

Ihmisyys kehoineen kaikkineen on nerokas kokonaisuus joka kykenee tarjoilemaan sen tasoisen elämyshuvipuiston ettei sellaista löydy lienee mistään. Mieti mikä etuoikeus saada olla ihminen! Oikeasti, oletko koskaan asiaa pysähtynyt miettimään? 

Niin. Saada olla ihminen. Todella, etuoikeus. 

 

Asia, minkä ymmärtämisen kautta alkoi tosiaan aukeamaan maadottumisen tärkeys! Koska sitä se on. Tärkeä Asia. Sitä jää elämä elämättä jos leijailee korkeuksissa jossa ihmisyys lakkaa olemasta. Oikeasti, jää elämä elämättä. Menee ihan hukkaan vuodet jotka keho on ja toimii, se on sen jälkeen melko turhaa todeta jotta huppis, kun lakkaa se keho toimimasta, koska sitten se tosiaan lakkaa toimimasta. Elämä meni. Niin, miten? 

Miten meistä jokainen toivoisi elämän menevän? Mitkä niitä suurimpia ja kauneimpia ajatuksia oman elämän suhteen? Mille ne näyttää? Mille ne tuntuu? Kaiken sen mahdollisen paskan keskeltäkin ajateltuna, mille oman elämän unelmat, haaveet ja toiveet näyttää? Mitä ne on, mistä ne koostuu? Visualisoituuko, nouseeko ajatuksiin olemaan, saatko kiinni? Jos sait niin pidä tiukasti kii, niin tiukasti että taatusti on ja pysyy, katsele sitä mitä käsissä on, mitä ajatuksissa näkyy. Siinä on se voima jolla huonon saa siliteltyä hyväksi, ehkä ensin paremmaksi, ajallaan hyvän kautta täydelliseksi. Kulkea kohti sitä omaa. Keskittyä siihen mikä kirkasta ja kaunista.

Ja loppujen lopuksi huomaat, se olet Sinä.  

 

 

Leijailla korkeuksissa, olla ihminen. Maadoittaa korkeudet ihmisyyteen. Siinähän se. Mitenkä se tullut ajatus nyt menikään;  "Pää pilvissa ja jalat maassa tehdä, tehden käsillä". Niin. Melko tyhjentävä ajatus.

 

Se on kultainen keskitie kovin kaunis tie.