Minäkin olen kuitenkin myös ihminen. Syystä. Koska oppimassa. Ihmisenä. Kehona. Haistamassa, maistamassa, kuulemassa. Tuntemassa.

En ole minäkään aina ja iänkaiken tässä onnellisuudessa ja sen pehmeydessä kulkenut ja ollut. En todellakaan. Ihmisenä tätä tietoista matkaa jatkettu määrätietoisesti eteenpäin jo yli kymmenen vuotta. Ei ole tullut mikään ilmaiseksi eteen jotta "ole hyvä, ota tästä tämä kultalusikka käteesi ja syö". Ei mikään ja toisaalta kaikki. Minkä kukakin laskee kategoriaan "kultalusikka suussa syntynyt"..

Nöyryyden opettelua elämän edessä, jonkinlainen lusikka kädessä kuitenkin jotta saa soppansa syötyä. Ehkä se sitten on kultainen, välillä tuntunut että ruosteinen.

 

Kaiken on saanut tehdä itse. Ajatella jokaisen ajatuksen alusta loppuun saakka, tehdä jokaisen konkreettisen päätöksen ja toteutuksenkin ihan itse. Itkeä niistä jokaisesta tulleet kyyneleet ihan itse. Käydä jokaisen ratkaisun ja päätöksen, jokaisen kipeän ajatuksen mukanaan tuoman tuskan läpi. Ihan itse. Mutta en yksin. Koko ajan on vierellä kuljettu.

Yhteenkään itkuun en ole kuollut, en vaikka on sattunut niin paljon että on tuntunut että kuolemakin olisi helpompi kestää. Jokainen kyynel on kuivanut, pyyhitty pois. Rakkaudella.

Pitkään meni että ymmärsin kasvamisen koskevan, ei se ole aina sitä auringonpaistetta. Se koskee. Jossain kohtaa ymmärsin sen ja ymmärsin kyyneleet kasvoillakin sanoa "kiitos". Kiitos siitä että olen uskaltanut tämänkin kohdata ja läpi käydä. Katsoa silmästä silmään ja voittaa. Tunteita, ajatuksia, elämän konkreettisia asioita joita erilaiset ratkaisut on eteen tuoneet. Sanoa "kiitos" siitä olen siinä hetkessä rohkea ja että uskallan. "Kiitos" usein myös siitä että vaikka itse niin en yksin.

Jossain kohtaa kuvittelin että olen jo niin viisas ettei enää tarvitse, ettei elämä tarjoile enää mitään sellaista mikä ytimiä ravistelisi. Kai sen jälkeen kun tajusin päässeeni pois pimeydestä ja sen pelottavasta sokeudesta. Kuvittelin että se oli siinä.

No ei ollut. Enää en edes kuvittele. Mitään.

En sen jälkeen kun kohtasin kokonaisuutena sen kivun ja tuskan sillä hetkellä kun oli vaan yksinkertaisesti pakko laskea irti. Kun löytyi se pohjaton nöyryys sen puhtaimman tunteen edessä. Kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ei yhtäkään eikä mitään muuta. Vain ja ainoastaan yksi. Ei siinä valossa ja rakkaudessa jossa ajatukset vaeltaa. Sen kaiken näkeminen ja tietäminen ei suinkaan helpottanut asiaa tippaakaan. Laskea irti alastomana kaikista rooleista, omana itsenään, sellaisesta minkä olemassaolon tiennyt olevan, mitä etsinyt ja minkä käsiin sai niin pieneksi hetkeksi.

Niin kuvittelin. Niinpä niin. Siinä tuli sitten se suurin opetus samalla kertaa. Kun mietti että mikä laskee irti ja mistä. Kun pystyi purkamaan senkin atomeiksi. Kun pääsi jaloilleen ja näki taas kokonaisuutta. Sai siipiin sen voiman joka jaksaa kevyesti nostaa riittävän korkealle näkemään riittävän suuren kokonaisuuden.

Ihminen, ego ja keho.

Koska se, mitä on, on. Yksinkertaisesti vain on. Ihmisyyden takana kaikki vain yksinkertaisesti on. Olemassa. Ihmisyyden takana mikään ei katoa eikä mikään häviä. Sen ymmärtäminen toi hymyn kasvoille, antoi rauhan repimiseltä. Koska kasvoin, ymmärsin ja tajusin sen mitä siinä hetkessä kuuluikin. Että se mikä on ihmisyyden takana vain on. Olemassa.

 

"Saat sen mistä luovut".

Irtipäästämisen tuskaa joka repii. Järjen päästä ja sisuskalut riekaleiksi. Egolta, kehosta.

Juuri siitä. "Kiitos". Nöyrä sen sanan edessä.

 

Ja ajatella. Kaikki alkanut siitä yhdestä arasta kysymyksestä "miksi?".

 

Päivääkään en antaisi pois. Päivääkään en vaihtaisi toisenlaiseksi. Jokainen kyynel puhdistanut, jokainen hetki opettanut. Jokainen naru josta hellittänyt, lopulta laskenut irti, vienyt kohti vapautta.

Minun rakkauteni, minun voimani, minun valoni.

Minun vapauteni.