Talvipäivänseisaus.

Takana vuorokausi, joka kaiketi jonkinlainen vedenjakaja.

Elämä ennen ja jälkeen.

Osasin odottaa.

 

"Astu voimaasi".

 

Yön hiljaisuus, kehon lepohetki, rummun alla. Omat kädet nosti kohti korkeutta rummun, johon kehon käsi ei koskisi koska ei oma. Ei ihmisen. Sielut yhtä, siellä jossain lupa. Unien takana lupa koskea, antaa äänen kuljettaa, antaa voiman puhdistaa, tehdä taikojaan.

Vihkiä voimaansa.

 

Päivä, joka kuljettu sielun silmin kujaan pitkin. Kujaa, jonka varrella tuttuja kasvoja, oman elämän kasvoja, tunteita, asioita. Hiljalleen kuljettu, katsottu silmästä silmään sitä kaikkea, omaa elämää joka ennen. Kuljettu elämä alusta tähän hetkeen.

Koko tunnekirjon mukanaan tuomat kyyneleet kasvoilla laskettu irti siitä, minkä aika on ohi. Lasten leikkien ja teinien härvellysten, varhaisaikuisuuden opettelun. On aika olla aikuinen, olla se, joksi syntynyt. Tehdä sitä työtä, jota varten syntynyt.

 

Ilta tulilla. Pyhät rumputulet polttaneet sen mistä irti laskettu, mikä taaksejäänyttä. Rumpu matkaan saattanut ne ajatukset, jotka kaikkeuteen ajateltu.

Kiitollisuudella on hiljaa tuuleen "kiitos" kuiskattu.

 

"Kulje voimassasi".