Tehtävä itse sen tarkoittamatta yksin. 

Sille on syynsä. Sille että sen tarkoittamatta yksin. 

 

Ajatuksena että elämä on etappeja täynnä, ja jokaiselle niistä olemassa kartta jolla kulkea.

Tukisanat kartalla kartan merkkejä, niiden kanssa suunnistanut rastilta seuraavalle intuition ollessa kompassi. Vaan mitä sen jälkeen kun nyt olevalta kartalta alkaa rastit vähenemään, että siltä nyt käsissä olevalta kartalta ne rastit alkaa olemaan leimattuja? Se hetki kun alkaa kuljetun kartan etappi häämöttämään. Kun tulee se hetki että alkaa olla sen loppurutistuksen aika. Tällä kartalla, seuraavan ollessa jo jossain olemassa, koska tokihan sitä nyt seuraavasta aina seuraavaan kun kerran lajista tykkää ja se tuntuu tärkeälle. Rakkaus lajiin on kaunis asia.

Loppurutistus. Vaatii jo vähän motivaatiota, syyn sille miksi rutistaa vielä sen viimeisenkin pätkän. Kulkea vielä sekin siinä määrin huippuunsa viritettynä, voimien loppumatta, niiden olematta millään muotoa edes vähissä, päinvastoin, että happi kulkee syvälle ja veri kiertää kohisten. Kokonaisuuden eteenpäin kuljettava voima mittasuhteissaan sellainen joka taatusti antaa olemassaolollaan tarvitun voiman. Joka loppumaton. 

Lakkaa huoltojoukot olemasta, siis niiden näkeminen. Samoin kannustusjoukoissa olevien rohkaisut jossain veren virtauksesta johtuvan kohinan takana. Olemassa, kyllä, sen tiedon riittäessä. On enää se itse, ihan tasan itse kuljettava loppurutistus. Kerättävä kaikki jo oleva olemaan ja sillä. Sillä kaikella se viimeinen loppurutistus. 

Maali tässä kisassa jota elämäksi kutsutaan on tuntematon käsite. Etappeja etappien perään, ihan oman valinnan mukaan, karttojen määrän ollessa loptuton.

 

Niin. Loppurutistus ja motivaatio. Siinä tullaan kohtaan "sen tarkoittamatta yksin". Se, että vaikka tietää että taatusti itse kulkee etapin ihan varmasti loppuun saakka koska se rakkaus lajiin ja palo jo seuraavan etapin tuomaan niin valtava, niin askeleita helpottaa, niitä siivittää kummasti motivaatio. Syy sille miksi ja mitä. Ja vaikka sen etappiviivan itse tietääkin jossain olevaan, niin kas kun alkaa askel siivittää kulkua kun siitä saa muistuksen, jos ei muuten niin vähintään sen olemassaolon riittävän, häikäisevän kirkkaan näyttämisen muodossa. Tämä se, sen tarkoittamatta yksin. 

Elämän etapeilla on kanssakulkijoita, enemmän tai vähemmän. Yhteisen matkan pituuden ollessa nyt tässä kohtaa merkityksetön. Kuitenkin heitä sellaisia jotka tarvittaessa tarjoaa tuen ja kannustuksen, tarvittaessa näyttää motivaation, syyn sille miksi kulkea vielä silläkin hetkellä kun muuten istahtaisi kannon nokkaan ihmettelemään maailman menoa ilman huolen häivää huomisesta ajatellen jotta tää on nyt hyvä, voisinkin oikeestaan jo vaihtaa karttaa. Kun ei se mene niin. Kartalla on rastit ja syystä on juuri ne tarvitut rastit, ja järjestyksessä. Niistä jokainen kuljettava ja leimattava, jokaikinen, oli se maasto tai fiilis sitten mitä tahansa. 

 

Ja nyt päästään ytimeen. Näyttää motivaation. Juuri niillä sanoilla. Niiden sanojen sisällä olevan ymmärtäminen, niiden sisään pääseminen.

Näyttää motivaation. Näyttää se. Siinä se. Näyttää.

 

Kun ne kanssakulkijat on niitä peilejä, se tärkeä asiakokonaisuus ymmärtää! Peilejä. Sellaisia jotka heijastaa sinulle itsellesi kertomaan Kuka Sinä Olet.

 

Jälleen tämä asia tiskissä. Uudestaan ja uudestaan siihen saakka, että sipuli kuorittu kerros kerrokselta loppuun saakka. Niin kauan että edessä on sen sipulin ydin. Se missä se kaikki. Se, minkä ympärille sipuli muodostunut olemaan.

Mitä löytyy sipulin ytimestä? Mikä on siellä kaikkien kuorittujen kerrosten alla, siellä ihan ytimessä sen ollessa se ydin? 

Niin. Se, mitä elämän kanssakulkijat heijastelleet, se mitä jäänyt ihmettelemään, kerros kerrokselta tullut enemmän ja enemmän näkyviin tuoden kokonaisuutta aina vaan enemmän ja enemmän olemaan se sipuli. Pinnalta kohti syvyyksiä, niiden korkeuksia. Ja kun sitä sipulia on kuorinut pitkään ja hartaasti, kerros kerrokselta, niin mitä tapahtuu kun sen ydin alkaa hahmottua olemaan, valkenemaan ymmärrykseen se, että sellainen tosiaan siellä kaikkien kerrosten alla olemassa?

Niin, mitä tapahtuu? 

 

Sellainen tunne että kaikki oleva olemassa. Se vain on, sitä sen enempää kykenemättä sanoittamaan, koska kokonaisuus, se Vain On. Sellainen pysähtymisen hetki jolla etapin linja hahmottuu olemaan ja sillä sen ydin näyttäytyy antaen tarvittavan motivaation vielä loppurutistukseen. Etsiä ja kerätä vielä siltäkin pätkältä tarvittu olemaan tiedostaen että seuraava kartta ei käsiin muulla tipahda vaan tulisi passitus kulkea uudelleen, ja tarvittaessa vielä uudelleen, niin monta kertaa että käsissä kaikki kerättäväksi tarvittu.

Sellainen hetki, jolla ja jossa mennään syvyyksiin, niin syvälle syvyyksiin että lakkaa turha olemasta. Tai no, turha ja turha, onko mikään turhaa, ehkä enemmänkin hetkessä tarpeeton. Aletaan siis päästä asian todelliseen ytimeen. Sen todelliseen kirkastumiseen. Niin totaalinen pysähtyminen että kykeni tarjoamaan tarvitun, motivaation. Kulkea vielä se viimeinenkin tarvittu.

Pysähtyminen syvyyksissä joilla kanssakulkijoiden kirkkaus korostuu. Syvyyksissä joilla kirkkauden merkitys näyttää kasvonsa. Syvyyksissä joilla tarvittu, vaadittu ja oleva kirkkaus kykenee näyttämään, heijastamaan ja peilaamaan sen tarvitun, sen ytimen. Syvyyksissä missä pinnan valo ei paista. Syvyyksissä missä korostuu kokonaisuuden voima, sen mukanaan tuoma kirkkaus, sen määrä, sen merkitys, sen tarpeellisuus. Sen ehdoton tarpeellisuus.

Syvyydet sellaisia joilla niin lähellä ydintä että ne syvyydet varjeltuja, rakkaudella rakkaudessa suojeltuja. Syvyydet sellaisia että ne sillä kaikella olevalla rakennettuja. Siitä voi sitten päätellä kuinka paljon sitä kirkkautta ja sen mukanaan tuomaa turvallisuuden tunnetta tarvitaan sille, että kulku kaunista kohti sitä ydintä olemaan se ydin, koska niissä syvyyksissä tosiaan se pinnan valo lakkaa paistamasta.

Siitä sitten kääntyä itseensä, kääntyä katselemaan sitä ydintä joka juuri minä. Katsellen kulkea ihmettelemään mikä ja mitä juuri minä. Mistä koostuu, mikä on sen kokonaisuus? Mille se näyttää? Mille se tuntuu? Etapin loppurutistus. Kääntyä itseensä katselemaan sen kokonaisuutta, sitä mikä minä. Hämmentävää ymmärtää, oikeasti ymmärtää, että se kaikki tosiaan minä. Huppis, kun taisi nyt päästä vähän yllättämään, toteamuksena rakkaudessa nauraen.

 

Kanssakulkijoiden olemassaolon kauneus ja tarpeellisuus, syystä. Itse sen tarkoittamatta yksin. Peilejä tarvitaan, peilejä joista heijastella hiljalleen olemaan se kuka on, muistaen että itsekin on peili, että itsekin heijastelee toiselle tarvittua. Niin. Ajatella, minä heijastan peilinä, myös sinä heijastat peilinä.

Mistä muusta, miten muuten näkisit itse itsesi?

 

 

Minäpä nyt sitten totean tähän vielä sen, että siinä kohtaa jos tulee se tunne että universumi, maailman kaikkeus, tarjoaa mahdollisuuden niin ihan erityisen lämpimästi suosittelen kokemaan sen, mille tuntuu olla peilisalissa. Juuri siinä peilisalissa, joka juuri sinulle juuri se täydellisen oikea. Juuri siinä peilisalissa, joka omassa kirkkaudessaan pystyy näyttämään sen kuka juuri sinä olet. Kokemaan sen kirkkauden kauneuden.

Saattaa olla että ihan vaikka yllätyt siitä mitä koet ja hämmästyt sitä, mitä näet.. 

Vahvasti kannustan kulkemaan ja etsimään, sillä löytämään. Erityisen lämpimästi suosittelen kokemaan.

 

Elämä on kaunis matka.

.