On vaikeaa löytää sanoja, niitä oikeita, jotka kertoisi juuri sen mitä ja miten haluaisin kertoa. Joki virtaa sellaisella voimalla, että on huolehdittava joenpenkereistä ettei ne sorru, katseltava siinä sivussa veden voimaa sen virratessa kauneudessaan kieppuen, yritettävä kuunnella se mitä se haluaa kertoa.

 

Jotain entistä on jäänyt selän taa, jotain mihin ei ole enää paluuta. Edessä seuraava taso, joka näyttää sellaiselle, että en ole ihan varma onko kyseessä enää edes sama peli vai onko nyt siirrytty perustasohyppelypelistä seuraavaan vähän sellaiseen kehittyneempään peliin. Ukko sama, kaikki muu uutta ja kuitenkin niin tuttua. Taso jolla sielu kuin kotonaan, ihmiselle isojen uudistusten paikka.

Taso, jolle tutustuminen tuntuu alkavan sillä, että minulta hämärtyy ihmisyys. Huomaan että näen selvästi, kuulen selvästi. Näen ne hämärämmätkin nurkat, kuulen ne jotka huhuilee nurkissa jos sinne meinaa se pikkuötökkä jonnekin jäädä. Tunnen tunteet selvemmin, jotenkin entistä puhtaammin. Kädet on auki, niiden kautta saa kulkea se, mikä niiden kautta haluaa kulkea. Näen voimani, ymmärrän sen juuri niin hyvin kun ihmisen se tarvitsee ymmärtää.

Palapelin paloja loksahtelee koko ajan paikalleen. Näen ja ymmärrän miksi asioita tapahtunut juuri niin kuin tapahtunut, ymmärrän mitä ja miksi oppinut. Tuntuu että on tullut se taso, jolla kävelläkseni olen syntynyt tähän elämään, juuri tällaiseksi kun olen, kantaen juuri niitä geenejä joita kannan.

Tolkuttomuutta. Sitä tolkuttomuutta, joka mahdollistaa kulkemisen nyt, ja varsinkin nyt, omassa valossani välittämättä siitä mitä toiset ajattelee. En osaa ajatella, koska ihmisyyden rajat alkaa häviämään, en näe enää ihmistä niin selkeästi, näen kokonaisuuksia, näen sielun ihmisyyden takana jo jotenkin selvemmin kuin pelkän ihmisyyden kuoren, kehon, joka kaikkeudessaan niin kovin rajallinen. Tolkuttomuutta, joka mahdollistaa sen, että kuuntelen itseäni ja elän ja olen niin kuin hyvälle tuntuu. Juuri sillä oikealla tavalla minulle. Lähtemättä mukaan toisten odotuksiin ja vaatimuksiin, itseäni kunnioittaen ja rakastaen.

Tolkuttomuutta, joka mahdollistaa sen, että sekin mikä olisi tuntunut jossain kohtaa elämää aivan mahdottomalle ja kerta kaikkiaan absurdille vaihtoehdolle, tuntuukin nyt mitä parhaimmalle ratkaisulle elää tätä elämää. Valinnalle ja ratkaisulle, jonka takana se kaikki mitä uskaltanut milloinkaan edes hipaista ajatuksissaan, unelmat ja haaveet. Ne mitä kohti haluan kulkea. Näen sen niin kirkkaasti ja niin suurena kokonaisuutena, näen valintojen taa, sen mitä ne antaa niille, joiden on helpompi kulkea valmiiksi raivattuja polkuja. Näen ja tunnen.

 

Niin. Polunraivaaja ja soihdunkantaja. Voimassaan ja valossaan niin vahva ja niin kirkas, että pystyy siihen. Pystyy muuttamaan maailmaa sanoillaan, ajatuksillaan ja teoillaan. Pystyy kaatamaan ihmisyyden rakentamia muureja, jotka yhtä paksuja kuin pitkiäkin. Muureja, jotka estää kaikkeuden vapauden olla ja kukoistaa juuri sillä kirkkaudella, jolla se haluaisi olla ja kukoistaa. Loistaa sitä kaikkeuden ikiaikaista valoa ja kauneutta, jotta meillä jokaisella olisi täällä helpompi olla ja elää. Se valo heijastuu meistä kaikista, meistä jokaisen teoista ja ajatuksista. Meillä jokaisella on se sama valta ja voima  raivata tilaa valon loisteelle. Tarvitaan ensin vain ne jotka voimassaan ja kirkkaudessaan raivaavat ne suurimmat kivet ja kannot, jotta pienemmät näyttävät juuri niin pienille kuin ne isoihin verrattuna on, kevyemmille. Sellaisia, joita voi raivata sitten kaikki yhdessä.

 

Vähän niin että tarvitaan tulva, raivaaja, joka hajottaa tieltään kaiken, mutta jonka jälkeen voidaan kaikki yhdessä rakentaa tilalle uutta. Sellaisena sen näen ja tunnen. Sellaisena suurena kokonaisuutena pelastaa ihmiskunta, tehdä maapallosta mukava paikka elää. Yhdessä.

Näen sen. Tunnen sen.

 

On helppo kulkea polkuaan. Hymyilen. Olen onnellinen. Olen onnellinen koska saanut lahjana niin paljon. Kannan sitä nöyryydellä ja kiitollisuudella. Vaalin sitä ja kunnioitan sitä. Minun lahjani. Sellaista, mitä kukaan ei minulta voi pois ottaa.

 

Ja kuin kirsikkana kaikkeuden kauneudessa kohdannut unelmani ja haaveeni. Katsonut sitäkin loistoa silmästä silmään. Kohdannut sen lempeyden, hellyyden ja rakkauden, sen kaivatun syvyyden, joka ollut vain se hiljainen ja arka ajatus jossain ihmisyyden takana.