Olen vähän kuutamolla, pihalla, hämmentynyt ja kaikkea muutakin mikä vaan kuvaa sitä on vähän sekaisin kaikesta uudesta, jota ei ihan ymmärrä ja jota ei oikein osaa. Haluaisi ihan hirveästi, koska luontainen uteliasuus ajaa siihen, mutta kaikkea on niin paljon, ihan kokonaan uusi maailma, että menee aikaa omaksua kaikki, oppia kaikki pienetkin yksityiskohdat ja rivienvälit.

Jälkikasvu halusi katsoa elokuvan Avatar. Yhdessä ja yksin katsottu montakin kertaa. Nyt se aukesi taas uudella tavalla. Jokaisella katselukerralla auennut jotain uutta, nyt näen itseni. Avattarena omassa elämässäni. Ihmisen kehon olemassa avatar sielulle joka haluaa oppia olemalla ihmisen kehossa.

Toisaalta tuntuu sille, että sielu olisi se avatar sielun maailmassa ihmiselle minussa. Jossakin aivan uudessa ja ihmeellisessä, jossa kaikki on ihan uutta. Että ihmisen olisi opittava elämään toisessa ulottuvuudessa. Ei tarvitse laittaa edes silmiä kii nähdäkseen, ei tarvitse hiljaisuutta kuullakseen. Maailmat on yhtä, ne on läsnä toisilleen. Minä osaan tämän, jossa keho elää. Tiedän sen toisenkin, jotenkin osaan ja ymmärrän, mutta en kuitenkaan osaa enkä ymmärrä, ihminen minussa ei oikein osaa eikä ymmärrä.

On kuin olisi vieraalla planeetalla. En osaa enkä ymmärrä edes selittää että ymmärtäisin, ja kuitenkin tiedän aivan kristallinkirkkaasti. Ehkä tämä hämmennys naurattaa joku kaunis päivä.

Mutta näen sen planeetan kauneuden, sellaisena se näyttäytyy. En pysty kuvailemaan sitä millään tavalla, en sanoin, en piirretyinä kuvina, en mitenkään. Tunnen sen, minulle se on tunteita.

Asukkaissa on tuttuja, sellaisia jotka selkeästi tunnen. Minulle sellainen asia, josta en halua kirjoittaa. Niin henkilökohtaista, etten halua. Sellaisia, joita en enää uskonut näkeväni, tuntevani. Sellaisia, jotka koskettaneet sielun kuorta, ihmistä ja ihmisen sisällä olevaa sielua. Rakkaita. Monen elämän, monen ulottuvuuden kautta. Kaikilla ei kasvoja tästä, tuttuja kuitenkin.

Viisaita ajatuksia. Viisaita neuvoja, kysymyksiä, jossain ajatusten takana. Olen kotona. Lepään kotona.

 

Ihmisenä aivan pihalla kaikesta. Auki maailma jota en osaa. Auki maailma jonka toivoisin oppivani, pala palalta. Uteliaisuus ajaa oppimaan, minun elämän kouluni. Ei tenttejä, ei todistuksia, ei työpaikkoja, ei palkkaa. Elämänkoulu. Minun kouluni, minun elämäni.

Opettajat ympärillä. Sieluina. Ihmisinä. Molempina yhdessä. Kaikki oppimassa.

 

Edelleen testejä lähes päivittäin. Teema melko sama. Uskotko? Luotatko? Uskotko ja luotatko kyseenalaistamatta? Vaistoosi, itseesi. Pystytkö elämään puhtaasti intuition varassa? Se vaatii rohkeutta. Sitä testattu. Kuinka paljoon olet valmis? Kuinka pitkälle olet valmis ihmisenä menemään kyseenalaistamatta vaistoasi? Kuinka paljon on jäljellä egon ääntä pelkoineen?

Vaistoa opetellut kuuntelemaan jo vuosia, se harvoin on väärässä. Nyt vaan testataan jotenkin uusilla tasoilla. Uskallatko tuntea? Uskallatko lähteä tunteisiin mukaan? Erotatko ne toisistaan? Hallitsetko ne? Hallitsetko itsesi? Pystyykö ihminen erottamaan tunteet jotka sielullisia, kestääkö keho tuntea niitä? Osaatko jo maadottaa kehosi, osaatko ja ymmärrätkö pitää kehostasi huolta? Joko osaat elää ja olla kokonaisuutena?

Hetkittäin. Kyllä. Hetkittäin. En.

Aamut vaikeimpia. Tiedän että keho lepää, tiedän olevani myös muualla. Muistan sen ihmisenäkin. Herättyäni. Kahden maailman välissä, unien maat takana, ihmisten maat edessä. Välitila. Kumpikin, ne molemmat läsnä, mutta välitilassa. Sellaiset aamut vaikeimpia, kun herää vahvasti tietoisena toisesta. Ei oikein ymmärrä eikä osaa riittävästi maadoittaa itseään ihmiskehoon sopivaksi. Se on opin paikka, koska ihmiskeho kestää vähän huonosti liian korkeaa lentoa. On sekava olo, eikä saa otetta oikein mistään, ei pysty ihmiselämän rutiineihin ja arjen töihin. Onneksi opeteltava asia.

 

Aina ei vaan haluaisi. On hetkiä, kun ei mitenkään haluaisi olla kehossaan arjen keskellä. Avatar on vapaa, ihmisenä kehonsa vanki. Hetkiä, kun haluaa vain istua ja olla, pitää silmät kii ja olla. Vapaa. Kaikesta.

Sitä on vaikea selittää.

 

Ihminen on kotonaan. Sielullakin kotinsa, omiensa luona, lämmössä, rakkaudessa. Vielä jossain läsnä elämän helmet. Helmet, jotka peilejä, opettajia. Ihmisinä, sieluina. Kokonaisuutena.

Helmet ehkä kaikkein vaikeimpia. Osata ja ymmärtää. Se mikä pitää oppia. Jokaisessa kirkkaasti ja puhtaasti se joku iso ja kirkas asia, mikä ehdottoman tärkeä. Jokaisessa omansa. Vaikeinta.

Helmet kuitenkin hyvin viisaita. Taidan saada aikani oppia. Kukaan ei vedä turpaan, kukaan ei lyö karttakepillä sormille, kukaan ei ivaa, kukaan ei pilkkaa. Hienoja opettajia. Äärettömän hienoja. Jokaisen edessä nöyrä, jokaisesta kiitollinen. Olen onnellinen.

Sielut opettaa ihmisiä, kunhan vaan kuuntelee. Tunkee minäminän sinne mihin aurinko ei paista ja kuuntelee.

 

Helpommin sanottu kun tehty. Naurattaa. Uteliaisuus vie voiton. Kirkkaasti.