Tuntuu pisteelle sen olematta loppu. Tuntuu että jotain kerääntyy kasaan, muotoutuu muotoonsa. Kaikki tulleet ja olevat taikasanat hakeutuu kokonaisuudeksi tuoden näkyviin tarvittua. 

 

Setti nyt sellaista että helposti voisin laittaa lusikan pöydälle ja ilmoittaa peilin äärellä jotta en syö, ja sillä löytäisin edestä luultavasti jos en seuraavasta mutkasta niin viimeistään sitä seuraavasta. Jokainen soppalautanen kun ei ole niitä maukkaimpia mahdollisia, näitäkin tulee eteen minkä kohdalla lusikallisten jälkeen reaktiona on irvistys. Vaan kun se vaan menee niin että ravintoa tarvitsee mikäli meinaa hengissä kestää ja kasvaakin vielä, siinä loppuu sitten vaihtoehdot. Aina ei kaikki ole helppoa, kivaa ja mukavaa. Kaikki tarvittua kuitenkin. 

 

Sitten on niitä kaikenmoisia kursseja ja opintomuotoja. Tuntuu että tämä nyt joku sellainen mikä olemassa ollut pitkään ja hartaasti, työstynyt jossain taustalla ollen kuitenkin olemassa ihan käsissä sitä itse kuitenkaan kovinkaan kirkkaasti näkemättä. Kurssiaihe kuulostaa helpolle. Itseluottamus, itseensä luottaminen. Niin, kuulostaa helpolle. No, kyllä se lusikka suuhun menee, lusikassakin oleva uppoaa kyllä, vaan kovin saa tehdä kuitenkin töitä itsensä kanssa.

 

Itseni tiedän, tunnen ja näen. Mikä siinä on niin haastavaa ymmärtää ja varsinkin uskaltaa luottaa siihen kaikkeen? Luottaa siihen mitä, mikä ja kuka on? Kävellä siitä niin lopullisesti yli että se lakkaa olemasta kurssiaihe. Vai onko se loputon kurssiaihe? Tulee nyt ainakin joka tuutista esille sillä selkeydellä että huono on olla aiheeseen reagoimatta.

 

Tuntuu vahvasti myös koetilanteelle elämänkoulussa. Tuotu eteen se, mikä edessä on ajatuksella tuossa, miten suhtaudun, miten käsittelen ja miten toimin? Ajatuksissa kimaltaa sana "lempeys". Vieläkö itseäni ruoskin ja sillä satutan? Vieläkö ylenkatson itseäni ja suon vaivoin armollisuutta itseäni kohtaan vai joko osaisin kohdata itseni lempeydellä lempeyden kautta? 

 

Nyt on sellainen mieli että uusintaa tai uutta kurssikohtaa näiden asioiden tiimoilta tuskin jään kaipaamaan, tätä on nyt kierretty ja kohdattu, kaarreltukin, niin kauan ja monta kertaa että alkaa tosissaan piisaamaan. Ehkä se on sitten sillä sisulla eteenpäin, jos tuntuu että muut vaihtoehdot lakkaa toimimasta. Sitkeydellä ja sisulla, niillä, sekä tarpeen vaatiessa raakaa voimaa käyttäen. 

 

Hetkessä onnellisin siitä että nousee olemaan, että tulee käsiin pyöriteltäväksi. Että näen ja ymmärrän, että sillä pääsen työstämään sellaista mikä tien tukkeena edessä. Onnellinen siitä että maailman timantit kykenee loistamaan sellaisella kirkkaudella että sen kirkkauden valossa näen lukot, onnellinen myös siitä tarvitusta tuesta jolla avaimen ja avaimien saapuessa käsiin onnistun avaamaan lukon ja lukkoja jotta matka jatkuu. Onnellinen siitä että pystyn ja kykenen sen tarvitun tuen ottamaan vastaan vielä sillä hetkellä, tai oikeastaan juuri silläkin hetkellä kun se tarve repii kappaleiksi, että kykenen kohtaamaan tarvitut asiat vaikka ne tuntuu, näyttää ja maistuu kuinka pahalle tahansa. Kai se on sitä vastaanottamista, kuunnella hiljaa ja jäädä edes miettimään kuulemaansa vielä ja juuri hetkellä kun eteen tullut saa lähinnä puremaan hampaita rikki. Koska kaikki ei ole aina helppoa ja kivaa, saati kaunista. juuri sillä hetkellä.

 

Hetkinä kuitenkin kauniita ja hiljentäviä.

 

Valossa ja rakkaudessa, lempeydellä. Askel askeleelta.