Muutoksen keskellä syvyyskin muuttuu. Näyttää uusia puolia itsestään. Uusia kerroksia pohjattomuudessaan. Tämä jatkuva suuri ilon aihe. Kerros kerrokselta aukeaa uutta ja taas uutta olemaan. En lakkaa hämmästelemättä kuinka soljuvan kauniisti juuri oikealla hetkella aukeaa oivallusten kautta olemaan sellaista mitä juuri siinä hetkessä kaivannut. 

Nöyryys ja vastuu syvyyden rinnalla kulkien, kasvaen yhä tiiviimmäksi osaksi olemaan. Itse niihin yhä tiiviimmin ja tiiviimmin kasvaen. Niitä Tärkeitä Asioita. Nämä sellaisia kallioon hakattuja. Vakavuus täysin tiedossa. 

 

Tieto lisää tuskaa? Niinkö? Ihanko totta?

Koskeeko vastuu ja vastuuseen kasvaminen? Sattuuko nöyryys? 

Vai onko ne vain asioita jotka kulkee syvyyksien kanssa käsi kädessä? Taas yksi kolmio omalla tavallaan. Tasapainoinen ja rauhallinen kolmio. Syvyydessä oleva tieto, vastuu jolla kantaa se, nöyryys sen edessä. Kolmio johon kasvettava. Vakavia asioita, kyllä. Tuottaako ne kipua tai tuskaa? Ei. 

Ei edes ne hetket kun saa käsiin vähintääkin nyt sillä saavilla, välillä tuntuu että rekkalastilla. Ei vaikka se hetki kun ymmärtää saamansa määrän ja laadun saa polvet notkahtamaan ja leuan painumaan rintaan. Ei se satu tai koske. Tieto lisää tuskaa? Tuntuu että enemmänkin levollisuutta. Tieto tuo käsiin työkaluja. Vaikka toki saahan kädet rakoille jos oikein kovin yrittää. Ehkä se sitten on se kohta kun kipu tuntuu tuskalle? 

Saaminen ja sen vastaanottaminen. Jälleen tämä. Molemmat erikseen ja yhdessä. 

Miten sen kertoisi? Millä jättäisi olemaan?

Se sellainen hetki kun annetaan, saat, ja sen perään se hetki kun valuu sinne ymmärryksen peränurkkaankin saakka se, mitä on annettu ja mitä on saanut. Annetun, saadun vastaanottaminen. Hetki joka tuo kyyneleet kasvoille. Niin. Niitä hetkiä, jotka jää elämään ja olemaan. Hetkiä joilla sanoja ei ole. Vastaanottaminen ollut iso kasvamisen ja oppimisen paikka ja kohta. Iso. Vaan meni nyt oppi niin syvälle että josko tuohonkin jo ymmärtäisi kasvaa lopullisesti sisälle. Pohdin jotta tohtisiko pitää edes hitusen jopa itsestäänselvyytenä?

 

Olen vertainen.

Saan olla. Saan kulkea. 

Tuntuu lahjalle. Ei sille ole sanoja. Vaan laittoipa hetki hetkessä asiat järjestykseen niin että on ja pysyy hetken järjestyksessä ja mittasuhteissa. Toi ja antoi, tuo ja antaa juuri niin paljon kun haluaa ja pystyy vastaanottamaan, ja antamaan. Tarvitseeko sellaiselle olla edes sanoja? 

 

Universumin, kaikkeuden, kauneutta.